Veikselinkirsikka on kotoisin Euroopasta ja Lähi-Idästä. Sitä on viljelty pitkään ympäri maailmaa ja käytetty paljon mm. hapankirsikan (Prunus cerasus) perusrunkona. Etenkin Pohjois-Amerikassa sitä viljellään yleisesti aitakasvina, ja siellä se on karannut viljelystä lintujen levittämänä. Samoin on käynyt Gotlannin Stora Karlsö -saarella. Veikselinkirsikkaa hyödynnetään myös teollisesti aromaattisen, kumariinin tuoksuisen kuorensa vuoksi.
Puu kukkii lehtien puhkeamisen aikaan pienin, valkein kukin, jotka muodostavat jopa kymmenen kukan tuoksuvia terttuja edellisen vuoden oksiin. Kukat ovat pieniä, mutta niitä on runsaasti eivätkä ne jää pienten lehtien peittoon, joten kukkiessaan puut ovat kauniita, kuin valkoisen hunnun peittämiä. Veikselinkirsikan kukinta lienee runsainta puun sinnitellessä laihahkoissa kasvualustoissa valoisalla paikalla.
Veikselinkirsikan hedelmä on jokseenkin karvas luumarja, joka elokuussa kypsyttyään saa mustan värin. Marjat ovat pieniä eikä niissä ole paljon syötävää, mutta niiden mausteinen aromi on erikoinen ja miellyttävä. Veikselinkirsikan pienet, pyöreähköt, suippokärkiset lehdet pysyvät puussa pitkään, aina ensimmäisiin koviin pakkasiin saakka. Mustilassa 1996 istutettujen, venäläistä alkuperää olevien puiden talvenkestävyys on ollut hyvä.