Matkusteleva venäläinen kasvitieteilijä Vladimir Leontjevitš Komarov löysi 1800-luvun lopulla Pohjois-Korean ja itäisen Mantšurian syrjäisistä vuoristometsistä yhden vaahteroiden suvun ihastuttavimmista mutta huonoimmin tunnetuista edustajista.
Kotiseutunsa ankaran ilmaston huomioiden ei ole ihme, että koreanperhosvaahtera on menestynyt hyvin myös Etelä-Suomessa. Siitä kehittyy kevyen verhopuuston alla nopeasti muutaman metrin korkuinen pikkupuu, jonka oksat kasvavat ensin yläviistoon leviten sitten laakeiksi tasoiksi. Siroissa lehdissä on jalokivimäistä symmetriaa. Syksyllä ennen varisemistaan lehdet saavat upean puna- tai keltaoranssin ruskan. Samoihin aikoihin edelliskesän oksiin ja silmuihin kehittyy kirkkaanpunainen väri, joka erottuu kauas myös harmaassa talvimaisemassa.
Koreanperhosvaahteraa kasvaa nykyisin Mustilassa useita hyvin menestyviä alkuperiä. Niiden saaminen arboretumiin on ollut monen mutkan takana, sillä koreanperhosvaahteraa ei ole kasvatettu länsimaissa juuri lainkaan. Yksi syy unohdukseen lienee, että sama kasvi tunnetaan hämmentävästi kolmella eri tieteellisellä nimellä. Nimisotku on seurausta siitä, että länsimaiset kasvitieteilijät tulkitsevat japanilaisen ja korealaisen perhosvaahteran saman lajin alalajeiksi tai muunnoksiksi, kun taas Venäjällä ja Aasiassa koreanperhosvaahteraa pidetään itsenäisenä lajina.
