Metsävaahteraa kasvaa pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopassa Krimille ja Kaukasukselle asti, mutta ei Brittein saarilla. Suomessa sitä pidetään alkuperäisenä, viime jääkauden jälkeen tänne saapuneena puuna. Peruskarttojemme paikannimistö on osoituksena vanhoista kasvupaikoista. Vaahteran levinneisyyden pohjoisrajana pidetään Pori–Tampere–Kuopio–Joensuu-linjaa. Se on jaloista lehtipuistamme ylivoimaisesti eniten käytetty niin pihoissa kuin puistoissakin.
Metsävaahtera on yksikotinen ja metsälehmuksen ohella ainut hyönteispölytteinen jalopuu Suomessa. Se ei tee juurivesoja, mutta lisääntyy tehokkaasti siemenistä. Vaahtera kukkii keväällä lehtien puhkeamisen aikaan, jolloin kellanvihreänä loistava kukinta kattaa leveän puolipallon muotoisen latvuksen näyttävästi. Syksyn keltainen ja punainen ruskaväritys on vielä loistokkaampi.
Vaahteran vastakkainen lehtiasento on osa sen erinomaisesti järjestäytynyttä latvusarkkitehtuuria, jonka tehtävänä on varmistaa tehokas auringonvalon saanti. Nuoruusvaiheessa vaahtera menestyy varjossakin hyvin. Luonnollisesti, ilman liikaa typpeä kasvaneet vaahterat kehittyvät kauneimmiksi runkojohteisuutensa säilyttäen.
Mustilassa kasvaa vanhoja, jo ennen Arboretumin perustamista istutettuja metsävaahteroita Ketunmäessä. Isoja puita on myös Pähkinärinteessä ja Nikkarinmäellä.
Metsävahterat kärsivät joinakin vuosina tervatäplätaudista, mutta lehtiin ilmaantuvista mustista täplistä ei ole puille haittaa. Mahlavuodon vuoksi vaahteran mahdolliset leikkaukset tehdään elokuussa. Metsävaahteran lehtikarike ei paranna maata toisin kuin monen muun lehtipuun, esimerkiksi jalavan (Ulmus).
