Soma pikkuinen metsäalppikello on kotoisin vuoristosta, mutta kyllä se viihtyy tasamaallakin. Tärkein edellytys on riittävä varjo. Metsäalppikellon lehdet ovat munuaismaisia, melko paksuja ja jäykkiä ja ne säilyvät talven yli vihreinä. Havupuut ovat parhaita suojan antajia, etenkin keväällä kun lehtipuissa ei vielä ole lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Auringossa alppikellon lehdet vaalenevat ja niihin voi jopa tulla ruskeita, kuivia laikkuja.
Puolipyöreästä lehtituppaasta nousevat alkukesällä kukkavarret, joissa on violetinsinisiä, nuokkuvia, ripsureunaisia kellokukkia. Siemenvaiheessa kukkavarsien pituus on kaksinkertainen, jotta tuuli ravistelisi siemeniä etäämmäs emokasveista. Myös jotkut pienet maaeläimet näyttävät kuljettavan siemeniä, koska uusia taimia voi ilmaantua kauaskin. Mustilassakin on huomattu, että Pohjoisrinteellä kasvavat alppikellot ovat hiljalleen runsastuneet. Makedonianmäntymetsikössä (Pinus peuce) alppikellokasvusto on sen sijaan pysynyt melko saman laajuisena. Menestymisero voi selittyä alkuperäerolla, sillä Pohjoisrinteen alppikellot ovat melko nuorta perua 1990-luvulta, kasviharrastaja Kaj Frimanin matkoillaan keräämistä ja Mustilaan kylvämistä siemenistä. Useasti on Mustilassa saatu havaita, että oikeasta ilmastosta kerätty luonnonkanta menestyy länsieurooppalaisia perinteisiä puutarhakantoja paremmin.
