Atsalearinne

Mantšuriansaarni muistuttaa kotimaista lehtosaarneamme (F. excelsior), mutta mantšuriansaarnen lehdet ovat huomattavasti kookkaammat ja versot jykevämmät; se näyttää ikään kuin karkeammalla siveltimellä piirretyltä. Viimeisen kasvukauden verso- tai kasvainranka on tylppäsärmäinen. Tuulipölytteiset kukat ilmestyvät ennen lehtiä ja ne ovat sekasopuisia (eli puulla voi olla kaksineuvoisia kukkia tai yksinomaan hede- tai emikukkia taikka sitten näitä kaikkia samassa puussa).

Amerikanjalava eli valkojalava on Pohjois-Amerikassa kasvavista kuudesta jalavalajista kaikkein laajimmalle levinnyt. Sen luontainen esiintymisalue kattaa käytännössä koko Pohjois-Amerikan itäosan Kalliovuorille asti lukuunottamatta vuoristoja, ylänköjä ja kylmintä havumetsävyöhykettä. Se viihtyy parhaiten kosteissa laaksoissa ja tulvaniityillä, mutta tulee viljeltynä toimeen kuivemmillakin mailla.

Euroopanmarjakuusi on eurooppalaisista puista kaikkein pitkäikäisin. Se kasvaa 15–20 metrin korkuiseksi ja vanhimpien puiden iäksi on arvioitu 1200–1500 vuotta. Hidaskasvuinen, pitkäikäinen ja myrkyllinen marjakuusi on ollut suuresti kunnioitettu ja arvostettu jo esihistoriallisista ajoista lähtien ja sitä on myös pidetty kuoleman ja kuolemattomuuden symbolina. Sen kestävää ja sitkeää puuta on käytetty luuttujen valmistamiseen ja erityisesti jousten kaariin ja varsijousiin.

Kalliovuortenkataja on levittäytynyt laajalle Pohjois-Amerikan länsiosien vuoristossa useimmiten noin 1500 metrin korkeudella. Se muodostaa paikoitellen laajoja, maisemalle leimaa-antavia kasvustoja. Kalliovuortenkataja saattaa kasvaa yli kymmenmetriseksi, pylväsmäiseksi tai kartiomaiseksi puuksi tai siitä voi tulla epäsäännöllisen pyöreä pensas, joka haarautuu jo rungon tyvellä voimakkaiksi sivuhaaroiksi.

Seitsensormiaralia on sukunsa ainoa laji, todellinen kasvimaailman vastine amurintiikerille. Se on sopeutunut kestämään Koillis-Aasian lehtometsävyöhykkeen hyisiä talvia, vaikka se ulkoisesti näyttää trooppisten viidakoiden kasvilta. Suomalaisen silmiin se tuo helposti mieleen tutun huonearaalian (Fatsia japonica), jolle se onkin sukua. Kotiseudullaan se kasvaa massiiviseksi, jopa 30-metriseksi puuksi, jonka runkokin saattaa olla halkaisijaltaan reilusti toista metriä. Runko on paksujen, lyhyiden piikkien peitossa kuten oksatkin.

Luontaisesti hyvin monimuotoinen japaninjalava on yksi avainlajeista taistelussa hollanninjalavatautia (Ophiostoma ulmi) vastaan. Tämä tauti on hävittänyt suuren osan Keski- ja Länsi-Euroopan sekä Pohjois-Amerikan jalavista, ja aasialaisilla lajeilla on sitä vastaan paras vastustuskyky.

Japaninjalava on luonnossa jopa 30-metrinen, leveälatvuksinen puu, mutta siitä tunnetaan melko pensasmaisiakin muotoja. Lehdet ovat 8–12 cm mittaiset ja oksat eräillä kannoilla korkkipalteiset, mikä tekee niistä koristeellisia myös talvikaudella.

Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan vuoristossa kasvaa luontaisena perhosatsalea. Kukkien avautuessa sen lehdettömille oksille toukokuussa näky on kuin parvi kauneimpia perhosia olisi laskeutunut toivottamaan kesän tervetulleeksi. Kukat ovat yleensä sävyltään vaihtelevan vaaleanpunaisia, mutta myös valkokukkaisia lajikkeita on nimetty.

Kuningasatsalea on yleisimpiä pensaita Korean vuoristoiden valoisissa tammi- ja mäntymetsissä sekä puurajan yläpuolella. Se on yksi kaikkein kauneimmista atsalealajeista ja arvostettu koristekasvi niissäkin maissa, jossa menestyvät lukemattomat meillä talvenarat atsaleat. Se sietää kalkkipitoista maata useimpia sukulaisiaan paremmin.

Tämä ihastuttava atsalea on yksi kestävimmistä Pohjois-Amerikan itäosien luonnonvaraisista atsalealajeista. Rusoatsaleasta käytettiin aiemmin meilläkin tieteellistä nimeä R. roseum, josta suomalainen nimi on johdettu.

Rusoatsalea kukkii lehtien puhjetessa siroin, tuoksuvin, vaaleanpunaisin tai valkoisin kukin. Niin kuin muutkin luonnonatsaleat, rusoatsalea on edukseen omassa rauhassaan luonnonmukaisessa ympäristössä, ei kookaskukkaisten jalosteiden joukossa.