Pohjoisrinne

Keski- ja Itä-Euroopan vuoristoalueilla yleinen saksanpihta on monelle tuttu kuusipuu perinteisestä saksalaisesta joululaulusta "O Tannenbaum". Tuuheat oksat ja säännöllinen kasvutapa ovat tehneet siitä suositun koristepuun keskieurooppalaisissa puistoissa ja pihoissa.

Alaskan rannikoilta Kaliforniaan kasvavalla sitkankuusella on monia, yllättäviäkin ansioita. Harva tietää, että sitkankuusesta tehtiin yksi maailman suurimmista lentokoneista, Howard Hughesin jättimäinen Spruce Goose. Kautta aikojen tätä majesteettista havupuuta ovat hyödyntäneet niin ihmiset kuin moninainen eläin- ja kasvikuntakin. Kun Tyynenmeren myrskyt lopulta kaatavat kenties satoja vuosia vanhan, jopa 90-metrisen puun, tarjoaa se kuoltuaankin oivallisen elinympäristön monille lajeille, ja uusi sitkankuusien sukupolvi alkaa kasvaa kaatuneen puun lahoavan rungon päällä.

Oregoninomenapuu on ainoa pohjoisamerikkalainen omenapuulaji, joka kasvaa luontaisena Kalliovuorten länsipuolella. Vaikka laji tiedetään kylmänkestäväksi, sitä on Suomessa kasvatettu hyvin vähän. Kotimaassaan lajilla ei ole nähty paljon koristearvoa, vaikka pitkulaiset hedelmät tekevät tästä lajista ainutlaatuisen koristeomenien joukossa. Sen sijaan sitä käytetään kotiseudullaan muiden omenapuiden perusrunkona, joka pärjää hankalilla, savisilla ja märilläkin kasvupaikoilla.

Soma pikkuinen metsäalppikello on kotoisin vuoristosta, mutta kyllä se viihtyy tasamaallakin. Tärkein edellytys on riittävä varjo. Metsäalppikellon lehdet ovat munuaismaisia, melko paksuja ja jäykkiä ja ne säilyvät talven yli vihreinä. Havupuut ovat parhaita suojan antajia, etenkin keväällä kun lehtipuissa ei vielä ole lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Auringossa alppikellon lehdet vaalenevat ja niihin voi jopa tulla ruskeita, kuivia laikkuja.

Makedonianmännyn siemeniä saatiin Mustilaan jo 1907 bulgarialaiselta metsänhoitajalta. Siemenet oli kerätty Rila-vuoristosta, jossa eteläisestä sijainnista huolimatta keskilämpötilat ovat alhaisia ja lumi sulaa vasta kesäkuussa. Makedonianmänty kasvaa Balkanin vuoristoseuduilla jäänteenä jääkautta edeltävän aikakauden eurooppalaisista metsistä. Bulgarian ja historiallisen Makedonian lisäksi sitä kasvaa Albaniassa ja Montenegrossa.

Kontortamänty on kotoisin kapealta pohjois-etelä-suuntaiselta vyöhykkeeltä Kalliovuorilta Pohjois-Amerikan länsiosista. Se on kapeahkolatvainen kaksineulasmänty, jonka hyvänä tuntomerkkinä ovat metsämäntymme (P. sylvestris) neulasia pitemmät, paksummat ja kierteiset, väritykseltään kelmeänvihreät neulaset. Puun runko on ohutkuorinen ja tummanharmaa, kuusen runkoa muistuttava, vailla kotimaiselle männylle ominaista punerrusta tai iän myötä muodostuvaa kilpikaarnaa. Kontortamänty on kulojen jälkeen leviävä pioneeripuu, jonka kävyt yleensä avautuvat vasta metsäpalon jälkeen.

Sembramännystä erotetaan kaksi alalajia, joista alppisembra (P. cembra subsp. cembra) kasvaa keski- ja itä-Euroopan vuoristoissa ja siperiansembra (Pinus cembra subsp. sibirica) laajalla alueella Uralin itäpuoleisessa Siperiassa.

Glehninkuusi on nimetty Venäjällä vaikuttaneen baltiansaksalaisen kasvitieteilijän Peter von Glehnin kunniaksi. Mustilassa glehninkuusella on pitkä historia, sillä ensimmäiset istutukset tehtiin Mustilan "hovihankkijan", tanskalaisen Johannes Rafnin 1908 Japanista toimittamista siemenistä kasvatetuilla taimilla. Vanha metsikkö Tuijapuistossa on upeassa kunnossa vielä yli sadan vuoden iässä, mitä ei todellakaan voi sanoa monesta Mustilassa viljellystä eksoottisesta kuusilajista.

 Lehtikuusia on viljelty jo pitkään niiden luontaisten kotiseutujen ulkopuolella metsätaloustarkoituksessa. Samalla on käynyt ilmi, että lähisukuiset lehtikuusilajit kykenevät rinnakkain istutettuna tuottamaan risteymäjälkeläisiä keskenään. Risteymiä on istutettu tarkoituksellakin, sillä ne ovat usein nopeakasvuisempia kuin kantavanhempansa. Tätä risteymille ominaista kasvuvoimaa kutsutaan heteroosiksi. Maailmalla tunnetuin lehtikuusiristeymä on japanin- ja euroopanlehtikuusen hybridi eli henrynlehtikuusi (Larix ×marschlinsii).