Skip to main content

Nikkarinmäki

Prunus cerasus - hapankirsikka

Kukkiessaan loistelias hapankirsikka on pieni, oraton ja vesova puu, jonka ohuet oksat taipuvat iän myötä riippaisiksi. Lehdet eivät ole riippuvia kuten imeläkirsikalla (P. avium). Hapankirsikka kukkii keväällä lehtien puhjetessa valkoisin 2–5 kukan sarjakukinnoin, ja kirsikat kypsyvät syksyllä kirkkaan-, tumman- tai ruskeanpunaisina. Hedelmien mukaan hapankirsikkalajikkeet tyypitellään kirkashedelmäisiin amarelleihin ja tummahedelmäisiin morelleihin. Happamat hedelmät ovat välttävää naposteltavaakin, mutta soveltuvat parhaiten erilaisten säilykkeiden valmistemiseen.

Hapankirsikka on vanha euraasialainen viljelykasvi, jota ei tavata missään luonnonvaraisena. Valtionpomologi Smirnoffin mukaan lajiketta ’Yleinen Ruskeakirsikka’ kasvatettiin Turun alueella jo 1700-luvulla. Suomessa kasvaa nykyisin kymmeniä lajikkeita, joista 'Mustilan kirsikka' eli 'Mustilan morelli', on peräisin aivan arboretumin liepeiltä Mustilan kartanon hedelmätarhasta.

Aiemmin hapankirsikkaa viljeltiin meillä jalojuurisena. Siksi se tekee vanhoilla kasvupaikoilla usein juurivesoja ja kasvaa aikaa myöten ryteiköksi tai pikkumetsiköksi, jollaisia tapaa vanhojen talonraunioiden liepeiltä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Hapankirsikka
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Prunus
Laji: 
cerasus
Koko: 
Pieni puu, 3–6 m.
Kotipaikka: 
Vanha euraasialainen viljelykasvi.
Kuvaus: 
Hedelmä- tai koristepuu, myöhemmin riippuvahkot oksat. Vanhimmilla kasvupaikoilla juurijaloa kantaa, joka kehittyy aikaa myöten ryteiköksi tai pikkumetsiköksi. Kukinta-aikana erityisen näyttävä koristepuu missä tahansa. Melko lyhytikäinen, saattaa yllättävästi kuolla ilman tunnistettavaa syytä.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen, tuore, kalkkiperäinen ja runsasravinteinen.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–III, lajikkeesta riippuen.

Prunus domestica - luumu

Luumupuu on vain viljeltynä tunnettu, juurivesallinen, oraton tai harvaan orainen, syötäviä hedelmiä tekevä puu. Sen alkuperä lienee niin sanotun hedelmällisen puolikuun alueella, jossa kromosomistoltaan kaksiannoksinen kirsikkaluumu (P. cerasifera) on muuttunut moniannoksiseksi. Näitä puita alettiin lisätä varttamis- eli jalonnustekniikalla viimeistään kreikkalais-roomalaisella kaudella. Suomessakin luumuja on viljelty jo yli 300 vuotta.

Luumut ovat runsas- ja valkokukkaisia pikkupuita, joita kannattaa istuttaa myös kukkiensa vuoksi. Hedelmät ovat isompia kuin kirsikkaluumulla, yleensä 4–5 cm paksuja, ja niiden ulkonäkö, väri ja maku vaihtelevat suuresti. Erityisesti hedelmiin liittyvien ominaisuuksien perusteella luumupuut jaetaan ainakin kolmeksi alalajiksi: kriikunat (subsp. insititia), mirabellit (subsp. syriaca) ja vihreäluumut ( subsp. italica). Luumuja on kaikkiaan pari tuhatta lajiketta, joita lisätään kasvullisesti ja jalonnetaan esimerkiksi kirsikkaluumuperusrungoille. Puna- ja keltaluumujen vanhoja, jalojuurisia maatiaiskantoja lisätään myös juurivesoista.

Luumuja käytetään paitsi tuoreena ja säilykkeissä myös kuivattuna. Esimerkiksi Balkanilla kuivattujen luumujen käyttö alkoholiteollisuudessa on merkittävää (slivovits). Kuivaus onkin todella suurisuuntaista toimintaa ja siihen käytetyt lajikkeet ovat muita sokeripitoisempia ns. väskynöitä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Luumu
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Prunus
Laji: 
domestica
Koko: 
2–6 m.
Kotipaikka: 
Vähä-Aasia, jossa vanha viljelykasvi. Ei tunneta luontaisena.
Kuvaus: 
Yleensä runsaskukkainen pikkupuu, syötävät hedelmät. Harvoin viljelyjäänne tai -karkulainen, joskus kaatopaikoilla.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen, tuore, runsasravinteinen ja kalkkipitoinen kasvualusta, jossa voi olla soraa ja hiekkaa, ei savea.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–II (III); tuholainen luumukirva siirtyy myöhemmin kasvukaudella järviruo’olle (Phragmites australis).

Prunus mahaleb - veikselinkirsikka

prunus_mahaleb_kukinta_jsaarinen.jpg

Veikselinkirsikka on kotoisin Euroopasta ja Lähi-Idästä. Sitä on viljelty pitkään ympäri maailmaa ja käytetty paljon mm. hapankirsikan (Prunus cerasus) perusrunkona. Etenkin Pohjois-Amerikassa sitä viljellään yleisesti aitakasvina, ja siellä se on karannut viljelystä lintujen levittämänä. Samoin on käynyt Gotlannin Stora Karlsö -saarella. Veikselinkirsikkaa hyödynnetään myös teollisesti aromaattisen, kumariinin tuoksuisen kuorensa vuoksi.

Puu kukkii lehtien puhkeamisen aikaan pienin, valkein kukin, jotka muodostavat jopa kymmenen kukan tuoksuvia terttuja edellisen vuoden oksiin. Kukat ovat pieniä, mutta niitä on runsaasti eivätkä ne jää pienten lehtien peittoon, joten kukkiessaan puut ovat kauniita, kuin valkoisen hunnun peittämiä. Veikselinkirsikan kukinta lienee runsainta puun sinnitellessä laihahkoissa kasvualustoissa valoisalla paikalla.

Veikselinkirsikan hedelmä on jokseenkin karvas luumarja, joka elokuussa kypsyttyään saa mustan värin. Marjat ovat pieniä eikä niissä ole paljon syötävää, mutta niiden mausteinen aromi on erikoinen ja miellyttävä. Veikselinkirsikan pienet, pyöreähköt, suippokärkiset lehdet pysyvät puussa pitkään, aina ensimmäisiin koviin pakkasiin saakka. Mustilassa 1996 istutettujen, venäläistä alkuperää olevien puiden talvenkestävyys on ollut hyvä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Veikselinkirsikka
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Prunus
Laji: 
mahaleb
Kotipaikka: 
3–10 m.
Alkuperä: 
Eurooppa (paitsi Brittein saaret, Skandinavia ja Suomi) ja Lähi-Itä.
Kuvaus: 
Pienehkö, usein vapaamuotoinen ja monirunkoinenkin, puu, joka kukkii runsain valkoisin kukin jopa 10 kukan tertuin. Hedelmä on 5–8 mm musta luumarja, jonka maku on useimmiten kitkerä.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen, keskiravinteinen, kuiva–tuore kasvupaikka. Suosii kalkkipitoista kasvualustaa.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–II (III).

Vipuvoimaa EU:lta    AEKR        elykeskus_vari_fin

Syndicate content