Jalokastanjan paahdetut terhot ovat talvinen herkku Keski-Euroopassa, ja viime vuosina suomalaisetkin ovat päässeet niiden makuun. Itse kastanjapuuta on yritetty kasvattaa Suomessa todennäköisesti vuosisatoja, mutta huonoin tuloksin. Onkin todennäköistä, että tätä eurooppalaista jalopuulajia ei kyetä millään alkuperällä kasvattamaan ainakaan siemeniä tuottavaksi puuksi.
Oregoninomenapuu on ainoa pohjoisamerikkalainen omenapuulaji, joka kasvaa luontaisena Kalliovuorten länsipuolella. Vaikka laji tiedetään kylmänkestäväksi, sitä on Suomessa kasvatettu hyvin vähän. Kotimaassaan lajilla ei ole nähty paljon koristearvoa, vaikka pitkulaiset hedelmät tekevät tästä lajista ainutlaatuisen koristeomenien joukossa. Sen sijaan sitä käytetään kotiseudullaan muiden omenapuiden perusrunkona, joka pärjää hankalilla, savisilla ja märilläkin kasvupaikoilla.
Siipiköynnöstä näkee varsin harvoin, mutta se olisi mainio lisä Etelä-Suomen köynnösvalikoimaan. Aivan ilman tukea siipiköynnös kasvaa leveänä pensaana, mutta puussa köynnöstellessään se valoa tavoitellessaan kiipeää useita metrejä.
Siipiköynnös kukkii heinäkuussa. Yksittäiset kukat ovat pieniä, mutta kun suuria huiskilokukintoja on paljon, näyttää kaukaa katsoen kuin köynnöksessä olisi valkoista pitsikoristelua. Hedelmät ovat kolmisiipisiä, ja syksyn edistyessä ne saavat vahvan punertavan värin.
Suuri osa Arboretum Mustilan sireeneistä eli syreeneistä on tarkemmin tunnistamattomia Villosae-ryhmään kuuluvia lajeja ja risteymiä. Ne ovat syntyneet Villosa-sektion lajien ja lajikkeiden vapaapölytteisistä siemenistä. Usein on hyvin vaikeaa ulkonäön perusteella tunnistaa, mitä pensaat pitävät sisällään, ja ovatko ne "puhtaita" lajeja vai risteymiä.
Ussurinpäärynä kasvaa luontaisena metsäpuuna Pohjois-Kiinassa, Koreassa ja Venäjän Kaukoidässä Ussurin alueella. Kotiseudullaan se voi kasvaa yli kymmenmetriseksi, mutta Suomessa se näyttää jäävän selvästi pienemmäksi. Puu kukkii valkoisin kukin lehtien puhjetessa varhain keväällä, Mustilassa säistä riippuen toukokuun puolenvälin tienoilla. Syksyllä se saa yksilöstä riippuen parhaimmillaan loistokkaan oranssin tai punaisen syysvärin.
Itäaasialaista vienokirsikkaa kasvatetaan harmittavan harvoin Suomessa. Se ei kukinnallaan aivan vedä vertoja lehdettömänä kukkiville koristekirsikoille, mutta kauniin kasvutapansa ja hyvän talvenkestävyytensä vuoksi se on erinomainen lisä kukkapuuvalikoimaamme. Vienokirsikka kukkii valkoisin kukin lehtien puhjettua. Siitä kasvaa kaunis, toisinaan monirunkoinen pikkupuu, jonka oksat asettuvat kauniiksi kerroksiksi. Lehtiasento kielii useimpia kirsikkapuita paremmasta varjonsietokyvystä.
Veikselinkirsikka on kotoisin Euroopasta ja Lähi-Idästä. Sitä on viljelty pitkään ympäri maailmaa ja käytetty paljon mm. hapankirsikan (Prunus cerasus) perusrunkona. Etenkin Pohjois-Amerikassa sitä viljellään yleisesti aitakasvina, ja siellä se on karannut viljelystä lintujen levittämänä. Samoin on käynyt Gotlannin Stora Karlsö -saarella. Veikselinkirsikkaa hyödynnetään myös teollisesti aromaattisen, kumariinin tuoksuisen kuorensa vuoksi.
Luumupuu on vain viljeltynä tunnettu, juurivesallinen, oraton tai harvaan orainen, syötäviä hedelmiä tekevä puu. Sen alkuperä lienee niin sanotun hedelmällisen puolikuun alueella, jossa kromosomistoltaan kaksiannoksinen kirsikkaluumu (P. cerasifera) on muuttunut moniannoksiseksi. Näitä puita alettiin lisätä varttamis- eli jalonnustekniikalla viimeistään kreikkalais-roomalaisella kaudella. Suomessakin luumuja on viljelty jo yli 300 vuotta.
Kukkiessaan loistelias hapankirsikka on pieni, oraton ja vesova puu, jonka ohuet oksat taipuvat iän myötä riippaisiksi. Lehdet eivät ole riippuvia kuten imeläkirsikalla (P. avium). Hapankirsikka kukkii keväällä lehtien puhjetessa valkoisin 2–5 kukan sarjakukinnoin, ja kirsikat kypsyvät syksyllä kirkkaan-, tumman- tai ruskeanpunaisina. Hedelmien mukaan hapankirsikkalajikkeet tyypitellään kirkashedelmäisiin amarelleihin ja tummahedelmäisiin morelleihin. Happamat hedelmät ovat välttävää naposteltavaakin, mutta soveltuvat parhaiten erilaisten säilykkeiden valmistemiseen.
Imeläkirsikka on yleensä juurivesaton hedelmä- ja metsäpuu, joka kasvaa kotipuutarhoista tuttua hapankirsikkaa kookkaammaksi, Suomenkin oloissa runkojohteiseksi 5–10 metriä korkeaksi puuksi. Sen runko on punaruskea- ja kiiltäväkuorinen, poikittaisjuovien koristama, ja kuoren uloin kerros irtoaa poikittaisina suikaleina. Oksat siirottavat yläviistoon eivätkä riipu kuten hapankirsikalla. Imeläkirsikka kukkii lehtien puhkeamisen aikaan valkoisin sarjakukinnoin. Hedelmä on yleensä tummanpunainen, joskus keltainen tai lähes musta, makea tai hapahko.