Picea

Alaskan rannikoilta Kaliforniaan kasvavalla sitkankuusella on monia, yllättäviäkin ansioita. Harva tietää, että sitkankuusesta tehtiin yksi maailman suurimmista lentokoneista, Howard Hughesin jättimäinen Spruce Goose. Kautta aikojen tätä majesteettista havupuuta ovat hyödyntäneet niin ihmiset kuin moninainen eläin- ja kasvikuntakin. Kun Tyynenmeren myrskyt lopulta kaatavat kenties satoja vuosia vanhan, jopa 90-metrisen puun, tarjoaa se kuoltuaankin oivallisen elinympäristön monille lajeille, ja uusi sitkankuusien sukupolvi alkaa kasvaa kaatuneen puun lahoavan rungon päällä.

Punakuusen nimi tulee metsien punaruskeasta sävystä, joka paikallisten metsämiesten silmissä poikkeaa mustakuusen (P. mariana) tummasta ja valkokuusen (P. glauca) vaalesta yleisväristä. Kaikki kolme havupuuta kasvavat samoilla seuduilla Pohjois-Amerikan itäosissa. Punakuusi on niistä levinneisyydeltään selvästi atlanttisin. Kotiseutunsa eteläosissa se kasvaa vuoristopuuna Appalakkien ylärinteillä.

Glehninkuusi on nimetty Venäjällä vaikuttaneen baltiansaksalaisen kasvitieteilijän Peter von Glehnin kunniaksi. Mustilassa glehninkuusella on pitkä historia, sillä ensimmäiset istutukset tehtiin Mustilan "hovihankkijan", tanskalaisen Johannes Rafnin 1908 Japanista toimittamista siemenistä kasvatetuilla taimilla. Vanha metsikkö Tuijapuistossa on upeassa kunnossa vielä yli sadan vuoden iässä, mitä ei todellakaan voi sanoa monesta Mustilassa viljellystä eksoottisesta kuusilajista.

Valkokuuset Etelä Dakotan Black Hills -vuoristossa eroavat siinä määrin sukulaisistaan, että ne on toisinaan erotettu omaksi muunnoksekseen. Niiden kävyt ovat lyhyemmät, neulaset kauniin siniharmaat ja koko puun kasvutapa tiivis ja sangen kaunis, mistä syystä tiheävalkokuusta onkin Amerikassa käytetty koriste- ja joulupuuna.

Albertanvalkokuusi on taustaltaan hieman kiistanalainen puu. Sitä on pidetty valkokuusen (Picea glauca) lounaisena muunnoksena tai engelmannin- (P. engelmannii) ja valkokuusen risteymäsyntyisenä välimuotona, miltä se kieltämättä hieman näyttääkin. Neulaset ovat pidemmät kuin tyypillisellä valkokuusella, ja kuluvan kesän kasvainranka on engelmanninkuusen tapaan karvainen.

Okakuusi kasvaa luontaisesti Pohjois-Amerikassa eteläisessä Kalliovuoristossa 1800–3400 metrin korkeudessa muun muassa douglaskuusen (Pseudotsuga menziesii), engelmanninkuusen (P. engelmannii) ja lännenpihdan (Abies lasiocarpa) kanssa. Sen kasvupaikkoina ovat valoisat vuoristometsät, ja se viihtyy hyvin myös kuivahkoilla mailla. Syväjuurisena se on hyvin myrskynkestävä. Monin paikoin neulasissa näkyy voimakkaana eteläisten vuoristoseutujen havupuille ominainen siniharmaa vahapeite.

A. F. Tigerstedt mainitsee kuusilajin Picea meyeri vuonna 1921 julkaistussa Havupuut-kirjassaan. Hän luetteli Mustilan Kotikunnaalta puuttuvia kiinalaisia kuusilajeja ja päätti virkkeen sanoihin: ”joista vähitellen yksi toisensa jälkeen voitaneen saada [Mustilaan]”. Joillakin lajeilla on mennyt kenties kauemmin kuin valtioneuvos osasi arvellakaan: meyerinkuusi istutettiin arboretumiin vasta 1991.

Mustakuusi on kotoisin Pohjois-Amerikasta, jossa se kasvaa leveänä vyöhykkeenä Alaskasta New Foundlandiin ja Suurten järvien alueelle. Levinneisyysalueensa eteläosissa se kasvaa soisilla korpimailla, pohjoisempana myös kuivemmilla kangasmailla. Mustakuusi on pienikokoinen ja hoikkarunkoinen puu, jonka latvus on hyvin kapean kartiomainen. Neulasten väri vaihtelee tummanvihreästä sinivihreään tai sinivalkoiseen. Kävyt ovat lyhyitä ja palleromaisia. Usein ne ovat tiheinä rykelminä latvuksen huipussa ja jäävät sinne useiksi vuosiksi.

Kaunis ajaninkuusi on Itä-Venäjän rannikkoalueen ja Japanin pohjoisosien tärkein kuusilaji, joka kasvaa parhaimmillaan suureksi, jopa 50–60 metrin pituiseksi. Sen oksat kasvavat leveästi ja kohenevasti kerroksittain ja latvaoksat ovat monien Kaukoidän havupuiden tyyliin hieman yläviistot. Neulasten alapinnan valkoiset ilmarakojuovat antavat latvukselle viehättävän kimalluksen aamu- ja ilta-auringon valossa.

Valkokuusi on Pohjois-Amerikan pohjoisosissa laajalle levinnyt laji, joka muodostaa puurajan yhdessä mustakuusen (P. mariana) ja kanadanlehtikuusen (Larix laricina) kanssa. Se viihtyy hyvin kuivahkoilla kangasmailla ja runsasravinteisilla moreenimailla. Se on paperi- ja sahapuuna yksi Yhdysvaltojen tärkeimpiä puulajeja ja Kanadan tärkein. Valkokuusen latvus muistuttaa paljon kotimaisen kuusen latvusta, mutta on tiheämpi ja väriltään sinertävä. Joidenkin alkuperien neulaset tuoksuvat voimakkaasti.