Juhlapaikka

Kiinanaralehteä kasvaa Mustilan Juhlapaikalla lähellä sukulaistaan venäjänaralehteä eli venäjänjuurta (E. senticosus). Molemmilla lehdet ovat 3–5-sormisia ja marjat mustia. Marjat kiikkuvat versojen kärjissä vielä pitkään senkin jälkeen, kun lehdet ovat varisseet. Kiinanaralehdellä marjat muodostavat tiiviin pallon, mihin tieteellinen lajinimikin viittaa: sessilis tarkoittaa "ilman vartta" ja florus "kukkaa". Venäjänjuuren marjoilla on pari senttimetriä pitkät perät ja niiden marjaterttu on väljempi.

Kauniskasvuisen tyrnin tunnistaa helposti ehytlaitaisista, tasasoukista lehdistä, jotka ovat päältä vihertävän- ja alta hopeanharmaat. Silmusuomuissa ja nuorissa versoissa on erikoisia, kilpimäisiä tähtikarvoja. Se on pioneerikasvi ja ehdoton valokasvi. Tyrni sietää auringon paahdetta, tuulta, pakkasta, tulvia ja suolaista maata, mutta ei toisten kasvien varjostusta. Se on levinnyt laajalti kautta Euroopan ja läntisen Aasian, mutta riittävän avoimia kasvupaikkoja alueella on hyvin vähän.

Kevätkello eli kevätlumipisara on keväinen sipulikasvi, joka muistuttaa lumikelloja (Galanthus). Sen kasvutapa on kuitenkin lumikelloja rotevampi. Se kukkii varhain keväällä heti lumen sulamisen jälkeen tai jopa sulavan hangen läpi, kellomaisin ja heikosti tuoksuvin, valkoisin kukin, joissa on terälehtien päässä keltaiset (L. vernum var. carpathicum) tai vihreät (L. vernum var. vernum) täplät.

Jo tieteellisestä nimestä (F. kamtschatica) voi päätellä, että jättimesiangervoa kasvaa luonnonvaraisena ainakin Kamtšatkalla. Suomalainen nimi puolestaan viittaa yhtäläisyyteen meillä luonnonvaraisen mesiangervon (F. ulmaria) kanssa. Niiden kukinnot ovatkin samantapaiset, mutta jättimesiangervo kasvaa aivan toiseen kokoluokkaan.

Jalokiurunkannus kuuluu siihen vanhaan perennalajistoon, joka kukoisti kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Mustilan kartanon puistostakin sitä löytyy, ja myös arboretumin Juhlapaikalta ja Atsalearinteeltä. Nykyään sitä on paitsi puutarhoissa, myös viljelykarkulaisena lehtomaisilla paikoilla vanhojen asuinpaikkojen ympäristössä. Muurahaiset levittävät jalokiurunkannusta tehokkaasti hyödyntäessään ravinnokseen siemenessä kiinni olevan rasvalisäkkeen.

Valkolumimarjan huomaa parhaiten syksyllä, kun sen vahapintaiset valkoiset, lievästi myrkylliset marjat hohtavat pensaassa. Marjat pysyvät oksissa pitkään lehtien jo varistua. Pensas kukkii heinä–elokuussa hyvin huomaamattomin, korallinpunaisin ja kellomaisin kukin, joita ihaillakseen täytyy oksia tarkastella varsin läheltä.

Luontaisesti valkolumimarja kasvaa havumetsien aluskasvina Kalliovuorten Tyynenmeren puolella. Hyvin samannäköinen S. albus var. albus on kotoisin Kalliovuorten itäpuolelta.

Ruohoselja on tutummasta terttuseljasta (S. racemosa) poiketen monivuotinen ruohovartinen kasvi eli perenna. Sen haarautumattomat, lehtevät varret kasvavat yhdessä kesässä jopa kahden metrin mittaan. Ruohoselja tekee loppukesällä 10–15 sentin levyiset valkokukkaiset huiskilot pitkien varsien latvoihin, ja syksyllä kukista kehittyy mustia marjoja. Ruohoselja ei ole pienen pihan kasvi, sillä se leviää vahvojen maavarsien avulla laajaksi kasvustoksi.

Imeläkirsikka on yleensä juurivesaton hedelmä- ja metsäpuu, joka kasvaa kotipuutarhoista tuttua hapankirsikkaa kookkaammaksi, Suomenkin oloissa runkojohteiseksi 5–10 metriä korkeaksi puuksi. Sen runko on punaruskea- ja kiiltäväkuorinen, poikittaisjuovien koristama, ja kuoren uloin kerros irtoaa poikittaisina suikaleina. Oksat siirottavat yläviistoon eivätkä riipu kuten hapankirsikalla. Imeläkirsikka kukkii lehtien puhkeamisen aikaan valkoisin sarjakukinnoin. Hedelmä on yleensä tummanpunainen, joskus keltainen tai lähes musta, makea tai hapahko.

Kosteissa, runsasravinteisissa lehdoissa viihtyvä mantšurianjalopähkinä on kookas, leveäkasvuinen ja usein monirunkoinen puu. Himmeän sinivihreät lehdet ovat kerrannaiset ja voimakkaissa tyvivesoissa ne voivat olla yli metrin mittaisia. Valtavan kokonsa vuoksi lehdet painuvat lähtemättömästi Mustilan Etelärinteellä kävijän mieleen.