Amelanchier

Kaupallisesti saskatooniksi tai mustikkapuuksi kutsuttua marjatuomipihlajaa käytetään joskus koristekasvina, mutta useammin sitä viljellään myös hyötykasvina syötävien marjojen vuoksi. Tummansiniset marjat kypsyvät Mustilassa elokuun alussa. Maku on omintakeinen, jossain mustikan, pihlajan ja luumun välimaastossa, aavistuksen mantelilla maustettuna. Marjat ovat makeita ja niistä puuttuu happamuus lähes kokonaan, minkä takia niitä yleensä käytetään muiden marjojen seassa.

Marjatuomipihlaja on monirunkoinen pensas joka muistuttaa isotuomipihlajaa (A. spicata), mutta on siihen verrattuna hivenen leveämpi ja puumaisempi, eikä se tee juurivesoja; tyvivesoja kylläkin. Lehdet ovat yleensä tylppä- tai lanttokärkisiä ja laitahampaat ovat suuria ja harvassa. Kukinnot ovat kuin pienoiskokoisia tuomen kukintoja, vaikka itse kasvi on läheisempää sukua pihlajalle. Kyseessä ei ole tuomen ja pihlajan risteymä, vaan suomenkielinen nimi viittaa pelkästään yhdennäköisyyteen.

Marjatuomipihlaja ei ole Suomessa kovin yleinen, mutta pensaita on löydetty myös vanhoista puistoista ja arboretumeista. Nykyään taimistoilla myydään lähinnä marjapensaiksi tarkoitettuja lajikkeita kuten 'Smoky' ja 'Northline'.

Mustilassa kasvavat marjatuomipihlajat ovat tuntematonta alkuperää, mutta satoisia ja hyvin menestyviä. Pensaat ovat hiljalleen villiintyneet lintujen levittäminä. Villiintymisen vaara kannattaa pitää mielessä istuttaessa mitä hyvänsä tuomipihlajaa, vaikka toistaiseksi vain isotuomipihlaja on Suomessa osoittautunut voimakkaasti leviäväksi vieraslajeiksi.

Kahden vuodenajan kaunotar sirotuomipihlaja on kotoisin Yhdysvaltojen itäosista, jossa se kasvaa kuivissa tai kosteissa pensaikoissa metsänreunamissa. Se on sirokasvuinen pieni puu, joka kukkii keväällä lehtien puhkeamisen aikaan. Valkeat viisiterälehtiset kukat ovat harvahkoissa riippuvissa tertuissa. Syysväri on lämpimän oranssi ja kehittyy upeaksi joka syksy.

Viljeltynä sirotuomipihlaja on koristeellinen ja verrattain helppohoitoinen. Mustilassa sirotuomipihlaja on Etelärinteen hienoimpia puita toukokuussa, kun vastapuhjenneet, läpikuultavat, kuparinväriset lehdet kehystävät valkoisia kukkaterttuja. Elokuussa kypsyvät tummansiniset, mehukkaat ja makeat marjat maistuvat paitsi Arboretumin väelle myös linnuille. Tästä huolimatta sirotuomipihlaja on levinnyt puistoon lintujen kylvämänä vain satunnaisesti.

Isotuomipihlajaa ei tunneta luontaisena vaan ainoastaan viljeltynä ja karkulaisena Pohjois-Euroopasta. Sen on arveltu olevan pohjoisamerikkalaisen Amelanchier stolonifera -lajin muoto tai risteymä, ja aikaisemmin siitä on käytetty nimeä Amelanchier botryapium. Isotuomipihlajan kasvutapa on hyvin omintakeinen: pystyjä, pitkiä rankoja tiiviinä rykelminä. Koska maarönsyt eivät ole kovin pitkiä, ei vesoista leviäminen ole holtitonta. Sen sijaan linnut syövät marjoja innokkaasti ja ovat levittäneet isotuomipihlajaa mm. harjumetsien rinteille tai metsänreunoihin ympäristöviranomaisten riesaksi asti.

Lehdet ovat tulitikkulaatikon mittaisia, hienohampaisia, lyhytkärkisiä ja puhjetessaan karvaisia. Valkoiset kukat ovat pystyssä tertuissa, ja kukkiessaan pensas on kuin kermavaahdolla pirskotettu. Marjat kypsyvät punertavan kautta sinimustiksi. Ne ovat syötäviä joskaan eivät yhtä maukkaita kuin marja- tai sirotuomipihlajalla.

Isotuomipihlaja on Suomessa eniten istutettu tuomipihlajalaji. Mustilassa se on kuitenkin melko harvinainen.