Puistokartta
1. Arboretumin toimisto ja Puistokahvila
2. Tallinvintti (museo)
3. Mustila Puutarhan taimimyymälä (aiemmin Mustilan taimitarhat)
4. Mustila Viini ja Viinitupa
1. Arboretumin toimisto ja Puistokahvila
2. Tallinvintti (museo)
3. Mustila Puutarhan taimimyymälä (aiemmin Mustilan taimitarhat)
4. Mustila Viini ja Viinitupa
Soma pikkuinen metsäalppikello on kotoisin vuoristosta, mutta kyllä se viihtyy tasamaallakin. Tärkein edellytys on riittävä varjo. Metsäalppikellon lehdet ovat munuaismaisia, melko paksuja ja jäykkiä ja ne säilyvät talven yli vihreinä. Havupuut ovat parhaita suojan antajia, etenkin keväällä kun lehtipuissa ei vielä ole lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Auringossa alppikellon lehdet vaalenevat ja niihin voi jopa tulla ruskeita, kuivia laikkuja.
Phyllodoce-sukuun kuuluu kurjenkanervan ohella parikymmentä muuta lajia, joita esiintyy niin Pohjois-Amerikassa kuin Euraasiassa. Kurjenkanerva on vaaksankorkuisena leviävä varpukasvi, jota kasvaa Suomessa luonnonvaraisena erityisesti Kuusamosta pohjoiseen. Kurjenkanervan lehdet ovat kapeita, nahkeita ja ainavihantia. Parittain nousevat, pitkäperäiset kukat ovat tynnyrimäisiä tai kellomaisia, nuokkuen versojen kärjissä. Kaikkein suojattomimpia, tuulisia kasvupaikkoja kurjenkanerva karttaa.
Suopursu on alppiruusu! Pursujen (Ledum) suku yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun 1990 perustuen molekyylisystematiikan tutkimuksiin. Suomalainen tutkija Harri Harmaja on nimennyt uudelleen useimmat tunnetut pursulajit, mukaan lukien tutun suopursumme, jonka tieteellinen nimi on nyt Rhododendron tomentosum (ent. Ledum palustre). Pursut risteytyvät eräiden alppiruusujen kanssa, mikä osaltaan todistaa sukulaisuussuhteesta.
Pursut (Ledum) saivat olla omana sukunaan yli 200 vuotta, aina Linnén ajoilta alkaen, kunnes ne molekyylisystematiikan tutkimuksiin perustuen 1990 yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun. Pursujen läheistä sukulaisuutta alppiruusujen kanssa todistavat monet onnistuneet risteytykset pursujen ja alppiruusujen välillä.
Tuoksuatsalea on kesävihanta, monimuotoinen atsalealaji, joka useimpien sukulaistensa tapaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Luontainen levinneisyys sijoittuu Yhdysvaltain itäosiin ulottuen Mainen osavaltiosta Teksasiin. Pohjoisimmat alkuperät näyttävät menestyvän hyvin myös Etelä-Suomessa. Tuoksuatsalea kasvaa luontaisena kosteissa kuusimetsissä ja soitten liepeillä. Amerikassa sitä kutsutaankin suoatsaleaksi.
Kanadanatsalea on vaatimaton pieni pensas, joka sopeutuu hyvin Suomen ilmastoon, onhan se levinneisyydeltään maailman pohjoisin atsalea. Se kasvaa Pohjois-Amerikassa ja selviytyy jopa Kanadan itäosien puoliarktisessa havumetsävyöhykkeessä Labradorin niemimaalla.
Nukka-alppiruusu on kotoisin Kaukasukselta, jossa se kasvaa noin 800–2000 metrin korkeudella vuoristossa puurajan tuntumassa ja sen yläpuolella. Se on yksi kaikkein kestävimmistä villialppiruusuista, ja jo lehdistönsä puolesta upea koristepensas. Sen uudet lehdet ja versot ovat hopeanvalkoisen nukan peittämät. Lehtien alapinnalla samettinen, käteen lämpimältä tuntuva nukka säilyy vuodesta toiseen. Monille vuoristoalppiruusuille tyypillinen nukkapinta auttaa kestämään ajoittaisia kuivia olosuhteita.
Ohotanalppiruusu (Rhododendron aureum) on suurilehtisistä alppiruusuista kaikkein pohjoisimmaksi levinnyt. Sitä kasvaa Itä-Siperiassa, Ohotanmeren rannoilla, Kamtšatkalla, Sahalinin ja Kuriilien saarilla, Japanissa sekä Mantšurian ja Korean vuoristoissa, yleensä puurajalla ja sen yläpuolisella paljakalla. Sen talvenkestävyys onkin erittäin hyvä, tosin sitä on pidetty muista syistä vaikeana viljellä.
Karoliinankellovaivero on kaunis, parimetriseksi varttuva ainavihanta pensas, joka koristautuu jo syksyllä näyttävin kukkatertuin. Pystyissä toispuoleisissa tertuissa nuput talvehtivat odottaen seuraavan kevään kukintaa. Silloin niistä aukeaa pitkä rivi valkoisia, pieniä kelloja.