Sorbus

Tuurenpihlaja on jäykkäoksainen ja ilmavalatvuksinen puu, jonka jykevät versot sekä isot lehdet ja kukinnot näyttävät trooppisilta. Sen kasvu käynnistyy pontevasti hyvin varhain keväällä. Muiden puiden vielä uinuessa tuurenpihlajan isot, tahmeat silmut aukeavat ja smaragdisen heleät, lyijykynänpaksuiset versot ja kookkaat lehdet kehittyvät vauhdilla kesäiseen vehmauteen, loppukevään halloista välittämättä.

Tuurenpihlaja kukkii kesäkuussa hieman kotipihlajaa (S. aucuparia) myöhemmin. Sen valkoinen kukinto on erityisen suuri. Leveisiin terttuihin kypsyvät marjat ovat suuria, oranssinpunaisia ja muodoltaan päärynämäisiä. Lehtiin kehittyy aurinkoisilla paikoilla leimuava, oranssinpunainen syysväri.

Tuurenpihlaja on kotoisin Ullungin saarelta, joka sijaitsee Japaninmerellä, 120 kilometrin päässä Korean rannikolta. Saarella on kymmeniä ainutlaatuisia kasvilajeja, seurauksena eristyneestä sijainnista ja siitä, ettei saari ollut viime jääkaudella mannerjään peittämä.

Suomenkielisen nimensä tuurenpihlaja on saanut löytäjänsä, ruotsalaisen kasvitieteilijän Tor Nitzeliuksen mukaan. 'Dodong' on Nitzeliuksen alkuperäisistä 1976 siemenkeruista valittu yksilö, jota lisätään kasvullisesti, ja josta on nopeasti tullut suosittu koristepuu.

'Dodong'-lajike saatiin Mustilaan 1992 arboretumin 90-vuotisjuhlalahjaksi Ruotsista, ja se lienee ensimmäinen tuurenpihlaja Suomessa. Puu kasvaa Etelärinteellä. Jänikset sen heti söivät, ja Axel Tigerstedt kävi omin käsin vahaamassa puremajälkiä, joista puu sitten hyvin toipui. Muun puuston varjostuksessa se ei kuitenkaan ole päässyt kehittymään täyteen komeuteensa. Mustilassa kasvaa myös valittuja siemenlisättyjä Ullungin pihlajan taimia, Göteborgissa kasvavasta puuryhmästä kerättyä.

Vuonna 2014 Ullungin pihlaja sai viimein virallisen tieteellisen kuvauksen ja nimen: Sorbus ulleungensis.

Helmipihlaja on yksi kaikkein pienimmistä ja koristeellisimmista valkomarjapihlajista. Sen siemen kehittyy ilman varsinaista hedelmöitystä ja siementaimet ovat siten identtisiä äitinsä klooneja. Helmipihlajan on havainnoitu kasvavan ainoastaan kahden metrin korkuiseksi 20 vuoden aikana.

Pensaan pikkuoksat ovat suklaanruskeita ja munanmuotoiset silmut lähes mustia. Sievissä ja kapeahkoissa kertolehdissä on kussakin keskimäärin 9–13 paria lehdyköitä. Kukinto on valkeiden teriöiden väljä huiskilo. Helmipihlajan valkoiset marjat ovat varsin kookkaita, kuin kotipihlajilla, ja marjojen kärjissä verhiökuopista pilkistää hieman vaaleanpunaista.

Yhdysvalloissa toiminut itävaltalaisemigrantti, monipuolinen luonnontieteilijä Joseph Rock keräsi helmipihlajaa Kiinasta Gansun maakunnasta. Sitä on ollut viljelyssä Manner-Euroopassa ja Skandinaviassa vuodesta 1924 lähtien, yhä edelleen useimmiten virheellisesti nimellä S. koehneana. Jälkimmäinen kuitenkin kasvaa viisimetriseksi eikä sitä viljellä länsimaissa juuri lainkaan.

Suomenpihlaja on Suomesta löydetty ja siten kotimainen puu. Tosin sitä on Lounais-Suomen lisäksi löydetty luonnonvaraisena myös Ruotsin saarilta ja Norjasta. Pietari Kalm antoi puulle nimeksi Sorbus fennica, mutta nykyisin käytetään Linnéen varhemmin antamaa S. hybrida -nimeä, jolla hän tunnusti kysymyksessä olevan risteymän eli hybridin. Vanhemmiksi hän ajatteli koti- ja ruotsinpihlajaa, mutta tiede on myöhemmin osoittanut, että kotipihlajan ohella perimässä on saksanpihlajaa (S. aria). Perimästään johtuen se siis on paitsi kotimainen myös hieman eksoottinen. Näillä piirteillään se on saanut erikoisaseman Dendrologian Seuran tunnuspuuna. Tämä on Arboretum-vierailijankin mukava tietää.

Suomenpihlaja on terve puu, joka soveltuu hyvin julkisiinkin istutuksiin ja jopa leikatuksi pensasaidaksi. Kukkivan oksan lehtilavan tyvessä on yksi tai kaksi erillistä lehdykkäparia, ja lapa on alta harmaanvihreänukkainen. Kukintohuiskilo on pihlajien tapaan kermanvalkea ja tuoksuva. Syyskuussa kypsyvät pyöreät, punaiset marjat, jotka ovat makeita.

Suomenpihlajien väliset pienet erot selittyvät sillä, että risteytyminen kantalajien välillä on tapahtunut muutamia kertoja eri paikoissa. Suomenpihlajan siemenjälkeläiset ovat tavallisesti äitinsä klooneja, mutta se saattaa joskus risteytyä oikeasti jonkin muun pihlajan kanssa.