Pterocarya

Siipipähkinät (Pterocarya) ovat kesävihantia, yksikotisia, suuria puita, joiden riippuvat kukinnot kehittyvät jopa puolen metrin pituisiksi hedelmänorkoiksi. Nimensä suku on saanut norkkoihin kehittyvistä koristeellisista, siipipalteisista pähkinöistä. Kaukasiansiipipähkinä on aikaisempien lämpimien ilmastovaiheiden aikana kasvanut Euroopassa, mutta joutunut sittemmin vetäytymään nykyisille asuinsijoilleen Kaspianmeren ympäristöön, jossa se kasvaa jokilaaksoissa. Viljelyyn se otettiin Länsi-Euroopassa 1700-luvun lopulla.

Kaukasiansiipipähkinä on komein meillä menestyvistä siipipähkinöistä suurine pariliuskaisine lehtineen. Valitettavasti yleisesti viljelty taimistokanta on Suomen oloissa toivottoman talvenarka. Toisaalta on Upsalasta tuotu alkuperä kasvanut muutamassa vuosikymmenessä yli 20 metrin mittaan Inkoossa Djurbäckin arboretumissa. Näyttää siltä, että menestyäkseen kaukasiansiipipähkinä vaatii oikean siementen alkuperän ja runsasravinteisen, kostean ja halloilta suojaisan kasvupaikan.

Kaukasiansiipipähkinä muistuttaa suuresti japaninsiipipähkinää (P. rhoifolia). Hyvä erottava tuntomerkki ovat silmuja suojaavat suomut, jotka kaukasianpähkinältä puuttuvat kokonaan. Japaninsiipipähkinältä ne karisevat talven mittaan.

Jalopähkinäkasveihin (Juglandaceae) kuuluvalla siipipähkinällä on näyttävät, saarnimaiset lehdet ja pitkät, roikkuvat hedelmänorkot, joihin siipipalteiset pähkinät ovat kiinnittyneet. Siipipähkinän pähkinöissä on syötävää tuskin enempää kuin kotoisen mäntymme (Pinus sylvestris) siemenissä, eivätkä ne muistuta juuri nimeksikään serkkujaan saksanpähkinää (Juglans regia) tai pekaania (Carya illinoensis). Koristeelliset norkot kuitenkin antavat puulle loppukesästä hyvin omaleimaisen ilmeen. Ruskistuvat siemennorkot pysyvät puussa vielä pitkään lehtien putoamisen jälkeen.

Aasialaisen sukunsa kahdeksasta lajista japaninsiipipähkinä on yksi kestävimmistä. Se on kuitenkin arka keväthalloille. Hallaöinä lehdet hyvin helposti paleltuvat ja mustuvat. Japaninsiipipähkinä viihtyy ravinteikkaalla, kostealla ja syvämultaisella kasvupaikalla. Eteläisimmässä Suomessa se menestyy ilmeisesti melko hyvin myös kosteassa, savipitoisessa maassa. Puut ovat komeimmillaan pihojen ja puistojen suojaisilla paikoilla, kuten rakennusten seinustoilla, metsän reunassa tai erityisesti veden äärellä kasvaessaan.

Siipipähkinämetsät levittäytyivät eoseenikaudella 50 miljoonaa vuotta sitten koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, mutta tätä nykyä siipipähkinöiden (Pterocarya) suvun edustajia kasvaa luontaisena vain Aasiassa. ”Paluumuuttajia” näkee kuitenkin yhä useammin myös suomalaisissa puutarhoissa.

Siipipähkinät ovat nopeakasvuisia, usein monirunkoisia puita, joiden riippuvat kukinnot kehittyvät jopa puolen metrin pituisiksi hedelmänorkoiksi. Nimensä suku on saanut norkkoihin kehittyvistä koristeellisista siipipalteisista pähkinöistä. Siipipähkinöiden suuret monilehdykkäiset lehdet muistuttavat saarnen lehtiä ja saavat kauniin keltaisen syysvärin.

Kiinansiipipähkinä (P. stenoptera) kasvaa luontaisena lähes kaikkialla Kiinassa paitsi aivan pohjoisessa. Lehdet ovat pienemmät kuin muilla siipipähkinöillä ja lehtien keskirangassa on ainakin osan matkaa sahalaitainen siipipalle. Kiinansiipipähkinää on kasvatettu Mustilassa vuodesta 1999. Se on menestynyt hyvin ja vaikuttaa aavistuksen muita siipipähkinöitä vähemmän herkältä halloille.