Picea glauca

Valkokuuset Etelä Dakotan Black Hills -vuoristossa eroavat siinä määrin sukulaisistaan, että ne on toisinaan erotettu omaksi muunnoksekseen. Niiden kävyt ovat lyhyemmät, neulaset kauniin siniharmaat ja koko puun kasvutapa tiivis ja sangen kaunis, mistä syystä tiheävalkokuusta onkin Amerikassa käytetty koriste- ja joulupuuna.

Suomenkin oloissa tämä paikallismuunnos saattaisi olla sopiva pienten pihojen koristekuusi. Niinpä iso erä sen siemeniä tilattiin Mustilaan 1993 siemenkerääjä Dean Swiftiltä. Keruupaikka oli Black Hillsin valtionmetsässä 1200–1500 metrin korkeudessa hyvin kylmässä mutta Suomea mantereisemmassa ilmastossa. Puut kasvavat pienenä vuonna 2000 istutettuna metsikkönä arboretumin länsiosassa, ja ovat aluksi oikuteltuaan kehittyneet kauniin tuuheiksi ja sinertäväneulasisiksi nuoriksi puiksi. Vaikuttaa siltä, että mannerilmaston puuna tiheävalkokuusi kasvaisi parhaiten maan itäosissa. Kestävyyden pohjoisraja on toistaiseksi selvittämättä.

Albertanvalkokuusi on taustaltaan hieman kiistanalainen puu. Sitä on pidetty valkokuusen (Picea glauca) lounaisena muunnoksena tai engelmannin- (P. engelmannii) ja valkokuusen risteymäsyntyisenä välimuotona, miltä se kieltämättä hieman näyttääkin. Neulaset ovat pidemmät kuin tyypillisellä valkokuusella, ja kuluvan kesän kasvainranka on engelmanninkuusen tapaan karvainen.

Mustilassa albertanvalkokuusi kasvoi pitkään laajana metsikkönä arboretumin länsiosassa Näppärin alueella. Metsikön alkuperä oli Suomea ajatellen melkoisen mantereinen Crow's Nest Pass Kanadan Albertassa. Monien eksoottikuusikoiden tapaan tämäkin metsikkö on ikäännyttyään suurelta osin menetetty hyönteistuhojen takia. Siitä on nykyisin jäljellä enää pieniä puuryhmiä. Samaa alkuperää on käytetty Metsäntutkimuslaitoksen koemetsissä, joissa melko hyvään tulokseen on päästy vain Punkaharjulla.

Vuonna 2000 Näppärin kuusilajikokoelmaan istutettiin uusi pieni albertanvalkokuusimetsikkö, jonka alkuperä on Kirkup Creek Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Tämän seudun puut ovat yleensä pärjänneet Mustilassa erinomaisesti, ja istutuksen kehitystä seurataan kiinnostuneena.

Valkokuusi on Pohjois-Amerikan pohjoisosissa laajalle levinnyt laji, joka muodostaa puurajan yhdessä mustakuusen (P. mariana) ja kanadanlehtikuusen (Larix laricina) kanssa. Se viihtyy hyvin kuivahkoilla kangasmailla ja runsasravinteisilla moreenimailla. Se on paperi- ja sahapuuna yksi Yhdysvaltojen tärkeimpiä puulajeja ja Kanadan tärkein. Valkokuusen latvus muistuttaa paljon kotimaisen kuusen latvusta, mutta on tiheämpi ja väriltään sinertävä. Joidenkin alkuperien neulaset tuoksuvat voimakkaasti.

Valkokuusesta on nimetty lajikkeiksi erilaisia väri- ja kasvutapamuotoja. Suomessa tunnetuin on sokeritoppamainen, tiiviskasvuinen kartiovalkokuusi, Picea glauca 'Conica', joka vaatii ahavalta ja talviauringolta suojatun kasvupaikan menestyäkseen kunnolla.

Mustilaan ennen sotia perustetuissa metsiköissä on kokeiltu useita valkokuusen alkuperiä (Ontario, Minnesota ja Quebec). Ne ovat olleet kotimaista kuusta pienempiä ja hidaskasvuisempia ja kestäneet talvet hyvin. Ne ovat kuitenkin ikääntyneet nopeammin kuin kotiseudullaan. Vanhoista metsiköistä on nykyisin jäljellä vain joitain huonokuntoisia puita pohjoisrinteellä ja Lepistössä. Lepistön puut edustavat läntistä muotoa var. albertiana, joka itse asiassa on valkokuusen ja engelmanninkuusen (P. engelmannii) välimuoto.

Sekä valkokuusta että välimuotoa istutettiin uudet koealat vuonna 2000 arboretumin länsiosaan eri kuusilajien metsikkökokoelmaan. Istutuksiin käytettiin Mustilassa monen lajin kohdalla hyväksi havaittuja Brittiläisen Kolumbian keskiosien alkuperiä.