Aika ajoin käy niin, että muutaman kasvin pienkokeisiin perustuvat nuivat arviot jostakin kasvista menevät uusiksi laajempien istutuskokeiden valossa. Japanilainen nikkonpihta on oiva esimerkki. Tämä aiemmin harrastelijakuriositeettinä pidetty harvinainen pihtalaji on 1990-luvulla perustetuissa uusissa istutuskokeissa osoittautunut yhdeksi kaikkein parhaista pihdoista piha- ja puistopuukäyttöön.
1. Arboretumin toimisto ja Puistokahvila
2. Tallinvintti (museo)
3. Mustila Puutarhan taimimyymälä (aiemmin Mustilan taimitarhat)
4. Mustila Viini ja Viinitupa
Makedonianmännyn siemeniä saatiin Mustilaan jo 1907 bulgarialaiselta metsänhoitajalta. Siemenet oli kerätty Rila-vuoristosta, jossa eteläisestä sijainnista huolimatta keskilämpötilat ovat alhaisia ja lumi sulaa vasta kesäkuussa. Makedonianmänty kasvaa Balkanin vuoristoseuduilla jäänteenä jääkautta edeltävän aikakauden eurooppalaisista metsistä. Bulgarian ja historiallisen Makedonian lisäksi sitä kasvaa Albaniassa ja Montenegrossa.
Kontortamänty on kotoisin kapealta pohjois-etelä-suuntaiselta vyöhykkeeltä Kalliovuorilta Pohjois-Amerikan länsiosista. Se on kapeahkolatvainen kaksineulasmänty, jonka hyvänä tuntomerkkinä ovat metsämäntymme (P. sylvestris) neulasia pitemmät, paksummat ja kierteiset, väritykseltään kelmeänvihreät neulaset. Puun runko on ohutkuorinen ja tummanharmaa, kuusen runkoa muistuttava, vailla kotimaiselle männylle ominaista punerrusta tai iän myötä muodostuvaa kilpikaarnaa. Kontortamänty on kulojen jälkeen leviävä pioneeripuu, jonka kävyt yleensä avautuvat vasta metsäpalon jälkeen.
Glehninkuusi on nimetty Venäjällä vaikuttaneen baltiansaksalaisen kasvitieteilijän Peter von Glehnin kunniaksi. Mustilassa glehninkuusella on pitkä historia, sillä ensimmäiset istutukset tehtiin Mustilan "hovihankkijan", tanskalaisen Johannes Rafnin 1908 Japanista toimittamista siemenistä kasvatetuilla taimilla. Vanha metsikkö Tuijapuistossa on upeassa kunnossa vielä yli sadan vuoden iässä, mitä ei todellakaan voi sanoa monesta Mustilassa viljellystä eksoottisesta kuusilajista.
Albertanvalkokuusi on taustaltaan hieman kiistanalainen puu. Sitä on pidetty valkokuusen (Picea glauca) lounaisena muunnoksena tai engelmannin- (P. engelmannii) ja valkokuusen risteymäsyntyisenä välimuotona, miltä se kieltämättä hieman näyttääkin. Neulaset ovat pidemmät kuin tyypillisellä valkokuusella, ja kuluvan kesän kasvainranka on engelmanninkuusen tapaan karvainen.
Lehtikuusia on viljelty jo pitkään niiden luontaisten kotiseutujen ulkopuolella metsätaloustarkoituksessa. Samalla on käynyt ilmi, että lähisukuiset lehtikuusilajit kykenevät rinnakkain istutettuna tuottamaan risteymäjälkeläisiä keskenään. Risteymiä on istutettu tarkoituksellakin, sillä ne ovat usein nopeakasvuisempia kuin kantavanhempansa. Tätä risteymille ominaista kasvuvoimaa kutsutaan heteroosiksi. Maailmalla tunnetuin lehtikuusiristeymä on japanin- ja euroopanlehtikuusen hybridi eli henrynlehtikuusi (Larix ×marschlinsii).
Valkolumimarjan huomaa parhaiten syksyllä, kun sen vahapintaiset valkoiset, lievästi myrkylliset marjat hohtavat pensaassa. Marjat pysyvät oksissa pitkään lehtien jo varistua. Pensas kukkii heinä–elokuussa hyvin huomaamattomin, korallinpunaisin ja kellomaisin kukin, joita ihaillakseen täytyy oksia tarkastella varsin läheltä.
Luontaisesti valkolumimarja kasvaa havumetsien aluskasvina Kalliovuorten Tyynenmeren puolella. Hyvin samannäköinen S. albus var. albus on kotoisin Kalliovuorten itäpuolelta.
Japaninpoppeli kuuluu poppeleiden suvun kauneimpiin puihin. Sen kookkaat, paksut ja viehättävän pyöreät lehdet asettuvat kauniisti toistensa lomaan kerroksiksi laakeille oksille. Lehtien vaaleat alapinnat ikään kuin valaisevat puun varjon. Emipuissa on jopa yli 20 cm pitkät hedelmänorkot. Syysvärin saaneet, maahanvarisseet lehdet sopisivat koristeellisuutensa puolesta käytettäviksi kukkalaitteissa ja erilaisissa seppeleissä.
Keski-Aasian aro- ja metsäseutujen jokirannoilla kasvaa latvukseltaan säännötön ja koristeellisen mutkaiseksi taipuileva laakeripoppeli. Sen alimmat oksat ovat riippaisia, latvaoksat erottuvat vaaleina. Mutkaisen rungon kuori on vaaleaharmaa ja kaarna vaaleanruskea. Nuoret latvaversot ovat hoikkia, särmikkäitä ja selvästi karvaisia. Tuntomerkillisesti särmät näkyvät vielä paksuuskasvunkin jälkeen rungossa pystysuorina viiruina tai harjanteina. Laakeripoppelin nimi viittaa kapeisiin, nahkeisiin ja poimureunaisiin vesaoksien lehtiin. Oksiston lyhytversojen lehdet ovat leveämpiä.