Liekkiatsalea on kotoisin Itä-Yhdysvaltain Appalakeilta ja tämän vuoriston lähialueilta. Sen suomenkielinen nimi viittaa kukkien hehkuvaan väriin. Bartram, nähdessään laajoja kukkivia liekkiatsaleakasvustoja Etelä-Appalakeilla, luuli ensi silmäyksellä rinteitten olevan tulessa. Kukille antavat omaa viehättävää erityis luonnettaan niistä esiin pistävät todella pitkät, värikkäät heteet ja emit. Tieteellinen nimi viittaa kehäkukan (Calendula) väriin, mutta liekkiatsaleat voivat olla hyvin monenvärisiä vaalean keltaisesta tai (hyvin harvoin) valkoisesta tyypillisimpien värien eri erilaisten oranssien ja persikanvärien kautta tummaan punaiseen. Usein teriön ylälehti tai torvi on eri värinen kuin muu kukinto, tai sävy vaihtuu kukinnan edetessä. Kun vielä kukkien muoto ja koko, kukinta-aika sekä pensaan koko voivat vaihdella, voi jo sanoa joka liekkiatsalean olevan oma yksilönsä.
Usein kasviharrastajilla ja -ammattilaisilla on fiksaatio kukkien väriin siten, että tavoitellaan yhtä tiettyä kukan väriä, ja istutuksia rakennetaan perusvärien mukaan. Liekkiatsalean tapauksessa kannattaa tämä ajattelumalli kääntää nurin: koko kasvin kiehtovuus on sävyjen ja muotojen ehtymättömässä, hienostuneessa mutta näyttävässä vaihtelussa. Liekkiatsaleoista kannattaakin tehdä pihaan usean kasvin, puistoon vaikka usean kymmenen yksilön istutuskokonaisuus. Kukinta-aikojen vaihtelusta seuraa, että lopputuloksena saa pitkän ja luonteikkaasti moni-ilmeisen kukintaesityksen, joka alkaa atsaleojen peruskukinta-aikaan kesäkuun alkupuolella, mutta jatkuu useimmista muista rhodoista poiketen juhannuksen yli, jopa heinäkuulle. Värin sijaan kukkien toistuva, pitkätorvinen ja -heteinen muoto huolehtii siitä, ettei istutus kuitenkaan ole kaoottinen kuten atsaleahybrideistä tehty istutussekamelska.
Liekkiatsalean kiehtovan monimuotoisuuden on otaksuttu olevan seurausta siitä, että koko laji olisi syntynyt usean atsalealajin risteymistä ja kromosomiston kaksinkertaistumisesta. Useimpiin (diploideihin) atsaleoihin verrattuna kaksinkertainen (tetraploidi) kromosomisto ilmenee myös liekkiatsaleojen voimakaskasvuisuutena, sopeutuvuutena ja helppohoitoisuutena.
Ollakseen näin erinomainen ja jopa Oulun seudulla asti menestyvät kasvi on liekkiatsaleaa istutettu Suomeen merkillisen vähän. Tämä voi johtua kaupallisten puistoatsalealajikkeitten kilpailusta ja yksinkertaisesti siitä, ettei liekkiatsalean taimia juuri saa kaupallisilta toimittajilta. Mustilassakin liekkiatsaleaa on viljelty vasta 2010-luvulta lähtien, kun sen siemeniä saattiin American Rhododendron Societyn välityksellä sekä myös omalta Appalakkien-keruumatkalta 2017.
Mustilassa liekkiatsaleat eivät ole Atsalearinteen hybridimassojen jatketta, eikä niitä ole sinne suunnalle tarkoitus istuttaakaan, tai rakentaa niistä Atsalearinteen toisintoa, sillä mikään alue Mustilassa ei saa olla vanhan toistoa. Taimistolla valittuja parhaita liekkiatsaleoja on käytetty vanhan Alppiruusulaakson täydennyskasveina näyttävissä sisääntulopaikoissa, pitkittämään kukintasesonkia kesäkuun lopulle Seidel-hybridien lopahtamisen jälkeen. Liekkiatsaleoista on myös tarkoitus tehdä oma, omanhenkinen istutusalueensa, mikäli resurssit antavat myöten tai sopiva alue vapautuu istutettavaksi. Hankittua emotaimiaineisto on istutettu myös Mustilan ulkopuolelle. Riittävän monipuolisilla istutuksilla Mustilassa ja satelliittikohteissa varmistetaan hyvälaatuisen ja samalla riittävän monimuotoisen liekkiatsalean siementen ja siten Mustila-taimien saanti myös jatkossa, sen jälkeen kun 2017 siemenkeruut aikanaan loppuvat varastosta.
Jaakko Saarinen 31.12.2024
