Valkokuusi on Pohjois-Amerikan pohjoisosissa laajalle levinnyt laji, joka muodostaa puurajan yhdessä mustakuusen (P. mariana) ja kanadanlehtikuusen (Larix laricina) kanssa. Se viihtyy hyvin kuivahkoilla kangasmailla ja runsasravinteisilla moreenimailla. Se on paperi- ja sahapuuna yksi Yhdysvaltojen tärkeimpiä puulajeja ja Kanadan tärkein. Valkokuusen latvus muistuttaa paljon kotimaisen kuusen latvusta, mutta on tiheämpi ja väriltään sinertävä. Joidenkin alkuperien neulaset tuoksuvat voimakkaasti.
Valkokuusesta on nimetty lajikkeiksi erilaisia väri- ja kasvutapamuotoja. Suomessa tunnetuin on sokeritoppamainen, tiiviskasvuinen kartiovalkokuusi, Picea glauca 'Conica', joka vaatii ahavalta ja talviauringolta suojatun kasvupaikan menestyäkseen kunnolla.
Mustilaan ennen sotia perustetuissa metsiköissä on kokeiltu useita valkokuusen alkuperiä (Ontario, Minnesota ja Quebec). Ne ovat olleet kotimaista kuusta pienempiä ja hidaskasvuisempia ja kestäneet talvet hyvin. Ne ovat kuitenkin ikääntyneet nopeammin kuin kotiseudullaan. Vanhoista metsiköistä on nykyisin jäljellä vain joitain huonokuntoisia puita pohjoisrinteellä ja Lepistössä. Lepistön puut edustavat läntistä muotoa var. albertiana, joka itse asiassa on valkokuusen ja engelmanninkuusen (P. engelmannii) välimuoto.
Sekä valkokuusta että välimuotoa istutettiin uudet koealat vuonna 2000 arboretumin länsiosaan eri kuusilajien metsikkökokoelmaan. Istutuksiin käytettiin Mustilassa monen lajin kohdalla hyväksi havaittuja Brittiläisen Kolumbian keskiosien alkuperiä.
