Suopursu on alppiruusu! Pursujen (Ledum) suku yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun 1990 perustuen molekyylisystematiikan tutkimuksiin. Suomalainen tutkija Harri Harmaja on nimennyt uudelleen useimmat tunnetut pursulajit, mukaan lukien tutun suopursumme, jonka tieteellinen nimi on nyt Rhododendron tomentosum (ent. Ledum palustre). Pursut risteytyvät eräiden alppiruusujen kanssa, mikä osaltaan todistaa sukulaisuussuhteesta.
Pursut (Ledum) saivat olla omana sukunaan yli 200 vuotta, aina Linnén ajoilta alkaen, kunnes ne molekyylisystematiikan tutkimuksiin perustuen 1990 yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun. Pursujen läheistä sukulaisuutta alppiruusujen kanssa todistavat monet onnistuneet risteytykset pursujen ja alppiruusujen välillä.
Kaukasus-vuoriston neljästä ainavihannasta alppiruusulajista artvininalppiruusu (R. ungernii) on vähiten viljelty ja huonoiten tunnettu. Se muistuttaa jossain määrin nukka-alppiruusua (R. smirnowii), koska molemmilla lehtien alapinta on nukkainen. Lehtien yläpinta kuitenkin kaljuuntuu hyvin nopeasti lehtien saavutettua täyden kokonsa toisin kuin nukka-alppiruusulla, jolla yläpinnankin nukkaisuus jossain määrin säilyy. Luonnossa jopa kuuden metrin korkuiseksi kasvavan pensaan suurin viljelyarvo on myöhäisessä kukinnassa ja jopa 20 senttimetrin pituisissa lehdissä.
Seidelin alppiruusuristeymillä tarkoitetaan Seidelin taimistolla Kaakkois-Saksassa jalostettuja, hyvän talvenkestävyyden maineessa olevia alppiruusulajikkeita. Ne ovat kauan kiinnostaneet kasvien käyttäjiä ankarammassa ilmastossa, vaikka alussa Seidelien rodoviljely keskittyi ainavihantien hyötö- ja ruukkurodojen viljelyyn ilman talvenkestävyystavoitteita.
Kahden läheisen sukulaislajin kohdatessa yhteisillä kasvupaikoilla syntyy usein näiden välisiä risteymiä. Tämä Mustilassa kasvava luontainen alppiruusuristeymä on esimerkki välimuodosta, joka muistuttaa kumpaakin vanhempaansa. Se on kerätty Yhdysvalloista Appalakkien vuoristosta appalakkienalppiruusuna (R. maximum), mutta herätti jo taimivaiheessa epäilyjä risteymätaustasta.
Tuoksuatsalea on kesävihanta, monimuotoinen atsalealaji, joka useimpien sukulaistensa tapaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Luontainen levinneisyys sijoittuu Yhdysvaltain itäosiin ulottuen Mainen osavaltiosta Teksasiin. Pohjoisimmat alkuperät näyttävät menestyvän hyvin myös Etelä-Suomessa. Tuoksuatsalea kasvaa luontaisena kosteissa kuusimetsissä ja soitten liepeillä. Amerikassa sitä kutsutaankin suoatsaleaksi.
Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan vuoristossa kasvaa luontaisena perhosatsalea. Kukkien avautuessa sen lehdettömille oksille toukokuussa näky on kuin parvi kauneimpia perhosia olisi laskeutunut toivottamaan kesän tervetulleeksi. Kukat ovat yleensä sävyltään vaihtelevan vaaleanpunaisia, mutta myös valkokukkaisia lajikkeita on nimetty.
Kuningasatsalea on yleisimpiä pensaita Korean vuoristoiden valoisissa tammi- ja mäntymetsissä sekä puurajan yläpuolella. Se on yksi kaikkein kauneimmista atsalealajeista ja arvostettu koristekasvi niissäkin maissa, jossa menestyvät lukemattomat meillä talvenarat atsaleat. Se sietää kalkkipitoista maata useimpia sukulaisiaan paremmin.
Helluntaiatsalea kukkii helluntain tienoilla toukokuun lopulla lehtien puhjetessa. Sen vaaleanpunaiset, pitkätorviset ja -heteiset kukat tuoksuvat hienon sitruunaisesti. Kotiseudullaan Pohjois-Amerikassa laji viihtyy hyvinkin varjoisilla paikoilla tammi- ja pyökkimetsissä Appalakkien rinteillä. Viileän kesän ilmastossa, kuten meillä, sen kuitenkin kerrotaan sietävän hyvin myös avoimia kasvupaikkoja.
Japaninatsaleaa kasvaa kaikilla Japanin neljällä pääsaarella. Monista atsaleoista poiketen se ei luontaisesti ole metsäkasvi. Etelässä se kasvaa kuumilla ruohikkotasangoilla ja kallioisilla rinteillä, pohjoisempana suon laidoilla, kallioilla, pensaikoissa ja nummilla. Levinneisyysalueensa eteläosissa pensaat ovat joko puna- tai keltakukkaisia, pohjoisempana yleensä aina punakukkaisia. Kukat ovat amerikkalaisista atsaleoista poiketen iso- ja leveäteriöisiä.