Pensasmainen lännenpihlaja kasvaa luontaisesti Pohjois-Amerikan länsirannikolla Alaskasta Uuteen-Meksikoon asti. Sisämaassa se on erityisesti Kalliovuorten laji ja sen levinneisyys ulottuu myös Kaskadivuorten itäisiin laaksoihin. Lännenpihlaja kasvaa luontaisesti matalahkojen kukkuloiden puurajan alapuolisilla, metsäisillä rinteillä.
Ruotsinpihlaja on keskikokoinen, vartuttuaan noin kymmenmetrinen, pyöreä- ja leveälatvuksinen puu, jonka olemus on vankka. Se kasvaa luontaisena Itämeren rannoilla ja harvinaisena myös lounaissaaristossamme. Se eroaa siellä yleisemmästä suomenpihlajasta (S. hybrida) lehtiensäkin perusteella. Ruotsinpihlajan lehtilapa on päältä kiiltävän tummanvihreä tai jopa oliivinruskeanvihreä, parihalkoinen tai -jakoinen ja alta harmaa- tai kellertävänukkainen. Vain kukattomien haarojen lehdissä saattaa lisänä olla yksi lehdykkäpari.
Tämän ystävän tapaa maassamme liki kaikkialta, ulkoluodoilta kallioharjanteen suojaan kyyristyneenä ja aina ylös Lapin tuntureille asti. Kotipihlaja onkin maapallolla pohjoisimpana luontaisesti kasvava pihlajalaji. Kalevan kansa on aina arvostanut sitä. Se on ollut esi-isillemme pyhä puu, jonka kaatamisen arveltiin tuovan huonoa onnea taloon. 1980-luvulla tehdyssä selvityksessä todettiin, että joka neljännessä pihassa kasvoi yhä pihlaja.
Kun näkee ensi kertaa saksanpihlajan tuulessa välkehtivät, alapuolelta valkonukkaiset lehdet, ei heti tunnistaisi puuta pihlajaksi. Se kuitenkin edustaa suurta euraasialaista pihlajien alasukua, jota monet puulajitieteilijät haluaisivat pitää omana Aria-kasvisukunaan. Olennaisin tuntomerkki kaikille noille 27 lajille on ehytlehtisyys.
Suomenpihlaja on Suomesta löydetty ja siten kotimainen puu. Tosin sitä on Lounais-Suomen lisäksi löydetty luonnonvaraisena myös Ruotsin saarilta ja Norjasta. Pietari Kalm antoi puulle nimeksi Sorbus fennica, mutta nykyisin käytetään Linnéen varhemmin antamaa S. hybrida -nimeä, jolla hän tunnusti kysymyksessä olevan risteymän eli hybridin. Vanhemmiksi hän ajatteli koti- ja ruotsinpihlajaa, mutta tiede on myöhemmin osoittanut, että kotipihlajan ohella perimässä on saksanpihlajaa (S. aria). Perimästään johtuen se siis on paitsi kotimainen myös hieman eksoottinen.
Helmipihlaja on yksi kaikkein pienimmistä ja koristeellisimmista valkomarjapihlajista. Sen siemen kehittyy ilman varsinaista hedelmöitystä ja siementaimet ovat siten identtisiä äitinsä klooneja. Helmipihlajan on havainnoitu kasvavan ainoastaan kahden metrin korkuiseksi 20 vuoden aikana.
Tuurenpihlaja on jäykkäoksainen ja ilmavalatvuksinen puu, jonka jykevät versot sekä isot lehdet ja kukinnot näyttävät trooppisilta. Sen kasvu käynnistyy pontevasti hyvin varhain keväällä. Muiden puiden vielä uinuessa tuurenpihlajan isot, tahmeat silmut aukeavat ja smaragdisen heleät, lyijykynänpaksuiset versot ja kookkaat lehdet kehittyvät vauhdilla kesäiseen vehmauteen, loppukevään halloista välittämättä.
Komeapihlaja on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosasta, jossa se kasvaa tyypillisimmillään jokien ja järvien kivisillä rannoilla. Se muistuttaa paljon kotimaista kotipihlajaamme (S. aucuparia), mutta on siihen verrattuna roteva, paksuversoinen ja suurilehtinen. Myös kukka- ja marjatertut ovat leveät ja näyttävät. Komea lehdistö ja kukinta, runsaslukuiset pienet punaiset marjat sekä talvenkestävyys ovat hyviä ominaisuuksia, joilla komeapihlaja on ansainnut paikkansa suomalaisessa viherrakentamisessa.
Japaninpihlaja kasvaa laajalla alueella itäistä Aasiaa, erityisesti Japanissa ja yleensä vuoristoalueilla. Tämän suuresti muuntelevan pihlajalajin on kuvannut tieteelle ruotsalainen pihlajatietäjä Theodor Hedlund. Suomeen ensimmäiset puut on istutettu 1950-luvun lopulla, mutta kaupallisesti japanininpihlajaa on viljelty vasta 1990-luvulta lähtien, edelleen hyvin harvinaisena, vaikka se on komea ja talvenkestävä koristepuu.
Amerikanpihlaja on nimensä mukaisesti kotoisin Pohjois-Amerikan koilliosasta, jossa sen luontaisia kasvupaikkoja ovat kosteat rinteet ja soitten laitamat sekä kallioympäristöt. Ulkoiselta olemukseltaan amerikanpihlaja muistuttaa suuresti tuttua kotipihlajaamme (S. aucuparia). Kooltaan se jää kotipihlajaa pienemmäksi ja usein pensasmaiseksi. Muina eroina ovat esimerkiksi päätesilmut, jotka amerikanpihlajalla ovat tahmeat, kotipihlajalla kuivat.