Nokkala

Picea sitchensis - sitkankuusi

Alaskan rannikoilta Kaliforniaan kasvavalla sitkankuusella on monia, yllättäviäkin ansioita. Harva tietää, että sitkankuusesta tehtiin yksi maailman suurimmista lentokoneista, Howard Hughesin jättimäinen Spruce Goose. Kautta aikojen tätä majesteettista havupuuta ovat hyödyntäneet niin ihmiset kuin moninainen eläin- ja kasvikuntakin. Kun Tyynenmeren myrskyt lopulta kaatavat kenties satoja vuosia vanhan, jopa 90-metrisen puun, tarjoaa se kuoltuaankin oivallisen elinympäristön monille lajeille, ja uusi sitkankuusien sukupolvi alkaa kasvaa kaatuneen puun lahoavan rungon päällä.

Pinus mugo - vuorimänty

Vuorimänty kasvaa luontaisena Pyreneillä, Alpeilla, Karpaateilla, Apenniinien pohjoisosissa ja Balkanin niemimaan vuoristoissa 1 000–2 200 metrin korkeudella puurajan yläpuolella. Se muodostaa tiheitä puistomaisia metsikköjä tai laajoja läpipääsemättömiä kasvustoja, jotka estävät eroosiota ja lumivyöryjä ja tarjoavat suojaa lukuisille eliölajeille.

Pinus contorta var. latifolia - kontortamänty

Kontortamänty on kotoisin kapealta pohjois-etelä-suuntaiselta vyöhykkeeltä Kalliovuorilta Pohjois-Amerikan länsiosista. Se on kapeahkolatvainen kaksineulasmänty, jonka hyvänä tuntomerkkinä ovat metsämäntymme (P. sylvestris) neulasia pitemmät, paksummat ja kierteiset, väritykseltään kelmeänvihreät neulaset. Puun runko on ohutkuorinen ja tummanharmaa, kuusen runkoa muistuttava, vailla kotimaiselle männylle ominaista punerrusta tai iän myötä muodostuvaa kilpikaarnaa. Kontortamänty on kulojen jälkeen leviävä pioneeripuu, jonka kävyt yleensä avautuvat vasta metsäpalon jälkeen.

Picea rubens - punakuusi

Punakuusen nimi tulee metsien punaruskeasta sävystä, joka paikallisten metsämiesten silmissä poikkeaa mustakuusen (P. mariana) tummasta ja valkokuusen (P. glauca) vaalesta yleisväristä. Kaikki kolme havupuuta kasvavat samoilla seuduilla Pohjois-Amerikan itäosissa. Punakuusi on niistä levinneisyydeltään selvästi atlanttisin. Kotiseutunsa eteläosissa se kasvaa vuoristopuuna Appalakkien ylärinteillä.

Picea × albertiana (Picea glauca var. albertiana) - albertanvalkokuusi

Albertanvalkokuusi on taustaltaan hieman kiistanalainen puu. Sitä on pidetty valkokuusen (Picea glauca) lounaisena muunnoksena tai engelmannin- (P. engelmannii) ja valkokuusen risteymäsyntyisenä välimuotona, miltä se kieltämättä hieman näyttääkin. Neulaset ovat pidemmät kuin tyypillisellä valkokuusella, ja kuluvan kesän kasvainranka on engelmanninkuusen tapaan karvainen.

Larix hybr. - lehtikuusiristeymät

 Lehtikuusia on viljelty jo pitkään niiden luontaisten kotiseutujen ulkopuolella metsätaloustarkoituksessa. Samalla on käynyt ilmi, että lähisukuiset lehtikuusilajit kykenevät rinnakkain istutettuna tuottamaan risteymäjälkeläisiä keskenään. Risteymiä on istutettu tarkoituksellakin, sillä ne ovat usein nopeakasvuisempia kuin kantavanhempansa. Tätä risteymille ominaista kasvuvoimaa kutsutaan heteroosiksi. Maailmalla tunnetuin lehtikuusiristeymä on japanin- ja euroopanlehtikuusen hybridi eli henrynlehtikuusi (Larix ×marschlinsii).

Crataegus douglasii - mustamarjaorapihlaja

Mustamarjaorapihlaja on meillä menestyvistä orapihlajista kärkiluokkaa kahdella tavalla: se kasvaa korkeimmaksi, yli kymmenmetriseksi puuksi, ja kilpailee myös ruskavärityksellään ykkössijasta. Mustilan tammimetsän reunassa kasvavat vanhat mustamarjaorapihlajat antavat joka syksy viikkojen ajan upean viininpunaisen säväyksen valtatieltä näkyvään maisemaan. Puut erottuvat myös alkukesällä peittyessään hetken ajaksi valkoisiin kukkiin. Talvella täytyy tulla lähempää tarkastelemaan lukemattomiksi pikkuoksiksi haaroittuvaa mutkaista latvusta.

Acer pseudoplatanus - vuorivaahtera

Vuorivaahtera on kaunis keskieurooppalainen puu, joka voi elää 300-vuotiaaksi ja jonka kupolimainen latvus saavuttaa tuolloin juhlavat mitat. Sillä on isot ja heleän vihreät, viisihalkoiset lehdet. Ne muistuttavat kotoisen metsävaahteramme (A. platanoides) lehtiä, mutta lehden liuskat ovat suipompia ja reunat pyöreämpiä. Suomessa vuorivaahtera ehtii vain harvoin saada näyttäviä syysvärejä. Lehdettömänäkin vuorivaahtera on helppo tunnistaa vihreinä säilyvistä kasvusilmuistaan.