Tammimetsä

Metsälehmuksen luontaista levinneisyysaluetta on Eurooppa ja osa Kaukasiaa. Luontainen levinneisyysalue ulottuu Suomeen Vaasan korkeudelle asti. Metsälehmus onkin jaloista lehtipuistamme kaikkein pohjoisin. Suomeen se on tullut viimeisimmän jääkauden jälkeen, noin 5000 vuotta sitten, ja jo kivikaudella lehmus eli niinipuu oli tärkeä materiaali erilaisten punosten valmistamisessa. Niinen lähteenä lehmusta käytettiin aina 1800-luvulle asti. Runsaan ja kauan kestäneen niinen keräämisen vuoksi lehmus on suurelta osin hävinnyt luonnosta.

Punatammen lehdet ovat teräväliuskaiset ja kookkaammat kuin kotimaisella metsätammella (Quercus robur). Voimakas punainen syysväri, joka hallitsee maisemaa syksyisin punatammen kotiseudulla Pohjois-Amerikan itäosissa, jää Suomessa yleensä vaisuksi ja ruskeanpunaiseksi.

Tammi on Euroopan puista kenties kaikkein arvostetuin. Vuosisatoja on hyödynnetty tammen lujuutta, suurta kokoa ja lahonkestoa niin laivanrakennuksessa, huonekaluissa kuin viinitynnyreissäkin. Tammi saattaa elää tuhat vuotta, ja suuret puuvanhukset ovat arvostettuja maamerkkejä. Suomessa vanhoja tammia näkee kuitenkin harvoin, sillä vuosisatojen ajan tammimetsiä on raivattu pelloiksi ja parhaita puita kaadettu kallisarvoisen puutavaran vuoksi.

Amurinkorkkipuu kasvaa luontaisena Kaukoidässä Korean niemimaalla, Kiinassa sekä Venäjällä. Se esiintyy yhdessä muiden lehtipuiden sekä vaativien havupuiden seurassa runsasravinteisissa rinnemetsissä ja jokilaaksoissa.

Leveä, maalauksellinen kasvutapa, koristeellinen rungon kuori ja rehevä lehvästö tekevät korkkipuusta yhden kauneimmista koristepuista Suomen oloissa. Upeimmillaan korkkipuut ovat syksyllä värjäytyessään loistavaan, vaaleankeltaiseen syysväriin. Väriloisto kestää vain hetken, sillä lehdet putoavat ensimmäisten pakkasöiden jälkeen.

Kaksikotinen punasaarni on kotoisin Pohjois-Amerikasta ja se on alueen laajimmalle levinnyt saarnilaji. Suomessakin sitä on viljelty pitkään ja se on osoittautunut sopeutuvammaksi ja kestävämmäksi kuin oma, vaatelias lehtosaarnemme (F. excelsior). Kaunismuotoista punasaarnea käytetäänkin melko yleisesti katu- ja puistopuuna julkisessa viherrakentamisessa.

Mustamarjaorapihlaja on meillä menestyvistä orapihlajista kärkiluokkaa kahdella tavalla: se kasvaa korkeimmaksi, yli kymmenmetriseksi puuksi, ja kilpailee myös ruskavärityksellään ykkössijasta. Mustilan tammimetsän reunassa kasvavat vanhat mustamarjaorapihlajat antavat joka syksy viikkojen ajan upean viininpunaisen säväyksen valtatieltä näkyvään maisemaan. Puut erottuvat myös alkukesällä peittyessään hetken ajaksi valkoisiin kukkiin. Talvella täytyy tulla lähempää tarkastelemaan lukemattomiksi pikkuoksiksi haaroittuvaa mutkaista latvusta.

Metsävaahteraa kasvaa pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopassa Krimille ja Kaukasukselle asti, mutta ei Brittein saarilla. Suomessa sitä pidetään alkuperäisenä, viime jääkauden jälkeen tänne saapuneena puuna. Peruskarttojemme paikannimistö on osoituksena vanhoista kasvupaikoista. Vaahteran levinneisyyden pohjoisrajana pidetään Pori–Tampere–Kuopio–Joensuu-linjaa. Se on jaloista lehtipuistamme ylivoimaisesti eniten käytetty niin pihoissa kuin puistoissakin.

Keltamajavankaalia kasvaa Mustilassa Tammimetsän ojassa ja Atsalearinteen alapuolisen lammen lähellä. Kasvin koko hämmästyttää ihmisiä, kun he näkevät sen ensimmäistä kertaa. Lehdet ovat suuret, melamaiset. Kukinto on vehkakasveille (Araceae) tyypillinen pitkä puikelo, jolla on laaja, teräväkärkinen, voimakkaan keltainen tukilehti. Kun kukinnot esittäytyvät keväällä kaikessa komeudessaan, lehdet vasta aloittelevat kasvua.

Kotimaista metsävaahteraa (A. platanoides) muistuttava sokerivaahtera kasvaa luontaisena itäisen Pohjois-Amerikan lauhkealla ilmastovyöhykkeellä. Se on yksi Kanadan arvokkaimpia lehtipuita. Sokerivaahtera on kookas, pitkäikäinen puu. Maisemassa se on parhaimmillaan syksyisin, jolloin sen ruska hehkuu pitkään keltaisen, punaisen ja oranssin sävyissä. Sokerivaahtera on saanut nimensä hyvin sokeripitoisesta mahlastaan, jota on perinteisesti käytetty vaahterasiirapin valmistukseen.