Laavapihlajan nimi juontuu sen tyypillisistä kasvupaikoista Itä-Aasian tuliperäisillä, hyvinkin nuorilla laava-alueilla. Se edustaa pihlajien (Sorbus) laajassa suvussa omintakeista ehytlehtisten joukkoa. Lehtien muoto ja pintarakenne tuovat mieleen lähinnä pyökin (Fagus sylvatica), eikä laavapihlajaa ensi näkemältä pihlajaksi tunnistakaan. Lehdet puhkeavat raikkaan vihreinä luonteenomaisessa sik-sak-asennossa ja asettuvat oksille kauniiksi kuvioiksi. Täysin kehittyneinä lehdet ovat tummat ja kiiltävät, syksyllä ne värittyvät keltaisiksi, kellanruskeiksi tai oranssinpunaisiksi. Punaruskeat, kiiltävät oksat ovat koristeellisia lehdettöminäkin.
Laavapihlaja kukkii valkoisin kukinnoin muiden pihlajien tapaan. Sen huomiotaherättävän punaoranssit, pienet ja pitkulaiset marjat poikkeavat ulkonäöltään tutuimmista pihlajista. Marjat eivät iloksemme näytä ensimmäisinä joutuvan lintujen korjaamiksi ja koristavatkin puuta usein pitkälle talveen. Kun runkokin on kaunis, juuri enempää ei pihapuulta voi toivoakaan.
Valoisalla paikalla laavapihlaja kasvaa suppeahkoksi, keilamaiseksi puuksi. Muutoin siitä tulee monirunkoinen, iso pensas. Mustilassa kasvaa laavapihlajia sen luontaisen kasvualueen eri puolilta, joten niiden kasvutapaa, ominaispiirteitä ja kestävyyttä päästään pian vertailemaan.
