Jalokiurunkannus kuuluu siihen vanhaan perennalajistoon, joka kukoisti kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Mustilan kartanon puistostakin sitä löytyy, ja myös arboretumin Juhlapaikalta ja Atsalearinteeltä. Nykyään sitä on paitsi puutarhoissa, myös viljelykarkulaisena lehtomaisilla paikoilla vanhojen asuinpaikkojen ympäristössä. Muurahaiset levittävät jalokiurunkannusta tehokkaasti hyödyntäessään ravinnokseen siemenessä kiinni olevan rasvalisäkkeen.
Suomen jalokiurunkannusten jäljet johtavat Ruotsiin, Carl von Linnén Hammarbyn tilalle. Linné oli nähnyt piirroksen Siperiasta peräisin olevasta särkyneestäsydämestä (Lamprocapnos spectabilis) ja hän pyysi suomalaista oppilastaan Erik Laxmannia lähettämään siitä hänelle siemeniä. Vuonna 1765 siemenlähetys Ob-joen laaksosta saapui, mutta näistä siemenistä kasvoi jalokiurunkannusta eikä särkynyttäsydäntä, jota Linné ei pettymyksekseen koskaan ehtinyt nähdä.
Jalokiurunkannus on komeimmillaan alkukesästä, etenkin kukkiessaan toukokuussa, jolloin sinivihreä lehdistö on vielä voimissaan. Kukat ovat keltaisia ja niissä on ruskea täplä. Kun siemenet alkavat valmistua, alkaa jalokiurunkannus myös kuihtua ja kesän edetessä se täysin katoaa. Se soveltuu loppukesällä kukoistavien kasvien seuraan, jotka jalokiurunkannuksen hävittyä valtaavat kasvutilan.
