Skip to main content

Pohjoisrinne

Picea abies - (metsä)kuusi

picea_abies_laskikuusi_jsaarinen.jpg

Kuusi on toiseksi yleisin puulajimme. Kun mannerjää suli ja vetäytyi, oli kuusi viimeinen puu, joka levisi Suomeen, idästä länteen eli toista tietä kuin muut puumme. Noin 5000 vuotta sitten kylmennyt ilmasto ja lisääntynyt kosteus vahvistivat kuusen kilpailuasemia suhteessa paljon varhemmin saapuneisiin lehtipuihin. Nykyisen metsänrajansa kuusi saavutti 3000 vuotta sitten jääden hieman mäntyä alemmalle korkeustasolle ja etelämmäksi.

Kuusen levinneisyysalue on valtaista ja ulottuu Atlantin tuntumasta Venäjän Kaukoitään Amurille asti. Pohjois-Euroopassa ja Siperiassa kasvavaa siperiankuusta (Picea obovata tai Picea abies subsp. obovata) toiset pitävät itsenäisenä lajina tai alalajina. Se on sopeutunut mantereisempaan, kylmempään ilmastoon ja karummille kasvupaikoille, ja eroaa euroopankuusesta (subsp. abies) ulkonaisesti vain lyhyemmän, pyöreäsuomuisen kävyn perusteella. Euroopankuusen kävyt ovat pitkät ja käpysuomut teräväkärkiset. Suuri osa Suomessa kasvavista kuusista on euroopan- ja siperiankuusen välimuotoa (subsp. × fennica).

Kuusi oli yksi Mustilan Kotikunnaanmäen Pohjoisrinteen pääpuulajeista ennen arboretumin perustamista. Osa näistä reippaasti yli 100-vuotiaista kuusikoista on yhä jäljellä loihtimassa aarniometsämäistä tunnelmaa. 2000-luvulla vanhoja kuusikoita on myös menetetty. Kuuset saavuttavat vähitellen luonnollisen ikänsä pään ja altistuvat erilaisille tuhoille. Lue lisää »

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Kuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
abies
Koko: 
10–40 m.
Kotipaikka: 
Euraasian pohjoisosat.
Kuvaus: 
Kasvutavaltaan vaihteleva, kartiomainen havupuu. Etelä-Suomessa kasvavan euroopankuusen (subsp. abies) käpy on tavallisesti yli 10 cm, suipposuomuinen, ja Lapissa tätä yleisemmän siperiankuusen (subsp. obovata) käpy on alle 10 cm pitkä ja pyöreäsuomuinen. Välimuotoja tavataan yleisesti.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen–varjoinen, keski–runsasravinteinen, tuore–kostea kasvupaikka. Sietää savea kasvualustassaan.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–VII (VIII), mutta maan eri osiin sopeutuvat eri alkuperät.

Picea × lutzii - lutzinkuusi

Pohjois-Amerikan luoteisosissa, muutamalla suppealla alueella Alaskassa ja Brittiläisen Kolumbian luoteisosissa, mantereisen valkokuusen (P. glauca) ja äärimmäisen mereisen sitkankuusen (P. sitchensis) levinneisyysalueet kohtaavat. Näillä alueilla kasvaa valko- ja sitkankuusen välimuoto, joka on saanut nimensä viime vuosisadan puolivälissä löytäjänsä, amerikkalaisen H. J. Lutzin mukaan.

Lutzinkuusessa näkyy sen kummankin kantavanhemman ominaisuuksia. Neulanen on pitkä ja terävä kuin sitkankuusella, mutta se on poikkilekkaukseltaan pyöreämpi valkokuusen tapaan. Myös sinertävä värisävy periytyy valkokuuselta. Risteymä on yksi niistä hyvin harvoista puulajeista, jotka menestyvät Euroopan pohjoisimmassa arboretumissa Jäämeren rannalla Norjan Vardøssä. Se on saanut huomiota nopeakasvuisuudesta myös Grönlannin oloissa.

Mustilassa on risteymästä kahta taustaltaan erilaista alkuperää, toinen Alaskan Sewardista, Tyynenmeren rannikon tuntumasta, ja toinen Brittiläisestä Kolumbiasta, Skeena-joen laaksosta rannikkovuorten takaa yli 600 metrin korkeudesta. Vuosina 2003–2004 istutettujen pikku metsiköiden menestystä seurataan kiinnostuneina.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Lutzinkuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
× lutzii
Koko: 
Mustilassa saavuttanut 5 m, lopulta arviolta 15–25 m.
Kotipaikka: 
Kanadassa Brittiläisen Kolumbian luoteisosat ja Alaskan lounaisosat.
Kuvaus: 
Luonnossa syntynyt kahden kuusilajin välimuoto. Neulaset vähemmän neliskulmaiset kuin valkokuusella (P. glauca), valkeahkot ilmarakojuovat ylemmällä pinnalla kuten sitkankuusella (P. sitchensis). Kävyt (3–) 4–7 cm pitkiä.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo. Tuore–kostea. Keski- tai runsasravinteinen.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–II–?. Menestymisen pohjoisraja selvittämättä.

Malus fusca (Malus diversifolia) - oregoninomenapuu

Oregoninomenapuu on ainoa pohjoisamerikkalainen omenapuulaji, joka kasvaa luontaisena Kalliovuorten länsipuolella. Vaikka laji tiedetään kylmänkestäväksi, sitä on Suomessa kasvatettu hyvin vähän. Kotimaassaan lajilla ei ole nähty paljon koristearvoa, vaikka pitkulaiset hedelmät tekevät tästä lajista ainutlaatuisen koristeomenien joukossa. Sen sijaan sitä käytetään kotiseudullaan muiden omenapuiden perusrunkona, joka pärjää hankalilla, savisilla ja märilläkin kasvupaikoilla. Amerikan alkuperäiskansat ovat käyttäneet kasvia eri tavoin luontaislääkinnässä, mutta nykyisin sillä ei tiettävästi ole lääkinnällistä käyttöä.

Oregoninomenapuu on puu tai pensas, jonka kuori on ruskea ja repaleinen. Pitkäversojen lehdet ovat joko jommalta kummalta tai molemmilta laidoilta syvästi liuskoittuneet, ja pitkänomainen hedelmä on keltainen tai punertava.

Mustilassa oregoninomenapuita on istutettu kesällä 2003 Pohjoisrinteelle ja Nikkarinmäkeen. Ne ovat pysyneet pensasmaisena ja korkeudeltaan alle kolmemetrisenä. Puun kestävyys on riittänyt vyöhykkeellä III, mutta kestävämpiäkin siemenlähteitä saattaa olla löydettävissä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Oregoninomenapuu
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Malus
Laji: 
diversifolia
Koko: 
4–6 m, kotiseudullaan jopa 12 m.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikassa Kaliforniasta Alaskaan Tyynenmeren rannikolla, ulottuen sisämaassa Kaskadivuoristoon.
Kuvaus: 
Pieni koristeomenapuu tai -pensas, jonka lehdet ovat epäsäännöllisesti liuskoittuneet. Keltainen tai punertava hedelmä on hyvin pitkänomainen.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo, tuore, melko ravinteikas. Sietää myös tiiviihköä kasvualaustaa, mutta istutuspaikan lämpimyys on eduksi.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–III.

Vipuvoimaa EU:lta    AEKR        elykeskus_vari_fin

Syndicate content