Pohjoisrinne

Banksinmänty on pienehkö, epäsäännöllisen muotoinen puu, jolla on ruskeanharmaa runko, leveä latvus ja lyhyet, jäykät neulaset. Vanhoissa puissa käpyjä voi olla hyvinkin runsaasti, sillä kävyt eivät putoa siementen valmistuttua. Yleensä vasta metsäpalon kuumuus saa kävyt avautumaan ja siemenet varisemaan.

Banksinmänty kasvaa alavilla mailla Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeessä, jossa sille kelpaavat kaikkein huonoimmatkin kasvupaikat. Suomessa banksinmäntyä näkee aniharvoin. Karulla tavalla kauniina puuna sitä voisi hyvin istuttaa vuorimännyn tapaan esimerkiksi modernin arkkitehtuurin yhteyteen avonaisille paikoille, joissa latvus pääsee kehittymään leveäksi.

Mustilassa banksinmäntyä on kasvatettu jo aivan arboretumin alkuvuosista, mutta se ei ole täyttänyt odotuksia sen enempää talous- kuin koristepuunakaan. Arboretumin perustaja A. F. Tigerstedt oli hyvin pettynyt puuhun, jota hän kuvasi käyräksi ja honteloksi.

Banksinmänty on nimetty Sir Joseph Banksin mukaan. Hän oli 1700-luvun jälkipuoliskon ja 1800-luvun alun tutkimusmatkailija, jonka ensimmäinen matka suuntautui Kanadaan. Kuuluisaksi hän tuli Australian matkastaan kapteeni Cookin Endeavour-laivalla.

Alaskan rannikoilta Kaliforniaan kasvavalla sitkankuusella on monia, yllättäviäkin ansioita. Harva tietää, että sitkankuusesta tehtiin yksi maailman suurimmista lentokoneista, Howard Hughesin jättimäinen Spruce Goose, ja samasta puusta valmistettujen Mosquito-lentokoneiden avulla voitettiin muun muassa taistelu Englannista toisessa maailmansodassa.

Kautta aikojen tätä majesteettista havupuuta ovat hyödyntäneet niin ihmiset kuin moninainen eläin- ja kasvikuntakin. Kun Tyynenmeren myrskyt lopulta kaatavat kenties satoja vuosia vanhan, jopa 90-metrisen puun, tarjoaa se kuoltuaankin oivallisen elinympäristön monille lajeille, ja uusi sitkankuusien sukupolvi alkaa kasvaa kaatuneen puun lahoavan rungon päällä.

Sitkankuusi levittäytyi jääkausien aikana Aasian mantereelta Pohjois-Amerikkaan tuolloin kuivillaan olleen Beringin salmen yli. Puu ei kuitenkaan ole kyennyt kiipeämään Kalliovuorten yli, sillä se on täysin riippuvainen Tyynenmeren tuomasta kosteudesta, joka tiivistyy massiivisen puun neulasistoon ja tippuu maan pinnassa kasvavan juuriston ulottuville. Skotlannissa ja muualla Euroopassa laajalti istutettu sitkankuusi on meillä osoittautunut talvenaraksi. Vain aivan lounaisrannikolla ja saaristossa lajin voi odottaa tulevan jotenkin toimeen. Mustilassa vanhoista, ennen sotia istutetuista puista vain yksi on enää jäljellä.

Valkokuusi on Pohjois-Amerikan pohjoisosissa laajalle levinnyt laji, joka muodostaa puurajan yhdessä mustakuusen (P. mariana) ja kanadanlehtikuusen (Larix laricina) kanssa. Se viihtyy hyvin kuivahkoilla kangasmailla ja runsasravinteisilla moreenimailla. Se on paperi- ja sahapuuna yksi Yhdysvaltojen tärkeimpiä puulajeja ja Kanadan tärkein. Valkokuusen latvus muistuttaa paljon kotimaisen kuusen latvusta, mutta on tiheämpi ja väriltään sinertävä. Joidenkin alkuperien neulaset tuoksuvat voimakkaasti.

Valkokuusesta on nimetty lajikkeiksi erilaisia väri- ja kasvutapamuotoja. Suomessa tunnetuin on sokeritoppamainen, tiiviskasvuinen kartiovalkokuusi, Picea glauca 'Conica', joka vaatii ahavalta ja talviauringolta suojatun kasvupaikan menestyäkseen kunnolla.

Mustilaan ennen sotia perustetuissa metsiköissä on kokeiltu useita valkokuusen alkuperiä (Ontario, Minnesota ja Quebec). Ne ovat olleet kotimaista kuusta pienempiä ja hidaskasvuisempia ja kestäneet talvet hyvin. Ne ovat kuitenkin ikääntyneet nopeammin kuin kotiseudullaan. Vanhoista metsiköistä on nykyisin jäljellä vain joitain huonokuntoisia puita pohjoisrinteellä ja Lepistössä. Lepistön puut edustavat läntistä muotoa var. albertiana, joka itse asiassa on valkokuusen ja engelmanninkuusen (P. engelmannii) välimuoto.

Sekä valkokuusta että välimuotoa istutettiin uudet koealat vuonna 2000 arboretumin länsiosaan eri kuusilajien metsikkökokoelmaan. Istutuksiin käytettiin Mustilassa monen lajin kohdalla hyväksi havaittuja Brittiläisen Kolumbian keskiosien alkuperiä.