Skip to main content

Pohjoisrinne

Betula pendula var. neoalaskana (Betula neoalaskana) - alaskanrauduskoivu

Nimensä mukaisesti tämä rauduskoivun (B. pendula) pienikokoinen lähisukulainen on kotoisin Alaskasta ja muualta Pohjois-Amerikan luoteisosista. Se muistuttaa paljon paperikoivua (B. papyrifera), ja yksi puun englanninkielinen nimi onkin Alaska Paper Birch, mutta sen tuohi ei irtoile paperikoivumaisesti isoina liuskoina, vaan helpeilee kapeina soiroina. Tuohen väri on kermankeltaiseen tai vaaleanpunaiseen vivahtavaa valkoista, harmain kuvioin. Versot ovat tuoksuvaa hartsia tuottavien rauhasten peittämiä, mistä tulee puun vanha synonyyminimi Betula resinifera (resin = hartsi). Lehdet ovat tyypillisen koivumaiset, ja niiden syysväri vaihtelee keltaisesta punaoranssiin.

Alaskankoivu kasvaa Alaskassa metsänreunoilla ja suoalueilla puhtaina metsinä tai yhdessä mustakuusen (Picea mariana) kanssa, Kanadassa kuivemmilla mailla myös valkokuusen (Picea glauca) seurassa. Arboretumin pohjoislaidalle tien varteen istutetut alaskankoivut ovat kasvaneet hyvin vuosikymmenten ajan. Siinä määrin ne kuitenkin muistuttavat kotimaisia koivujamme, että harva niihin kiinnittää mitään huomiota.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Alaskankoivu
Heimo: 
Betulaceae
Suku: 
Betula
Laji: 
pendula
Muunnos (var.): 
neoalaskana
Koko: 
7–10 m, luonnossa jopa 15 m.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikan koillisosat.
Kuvaus: 
Keskikokoinen puu, tuohi väriltään kermanvalkoisesta vaaleanpunaiseen, nuorena punaisenruskea, lehdet killtävän tummanvihreät, syysväri keltaisesta punaoranssiin.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo, tuore–märkä.
Menestyminen: 
Vähän kasvatuskokemuksia, mutta sopiva alkuperä menestynee lähes koko maassa.

Crataegus douglasii - mustamarjaorapihlaja

crataegus_douglasii_yleiskuva_jsaarinen.jpg

Mustamarjaorapihlaja on meillä menestyvistä orapihlajista kärkiluokkaa kahdella tavalla: se kasvaa korkeimmaksi, yli kymmenmetriseksi puuksi, ja kilpailee myös ruskavärityksellään ykkössijasta. Mustilan tammimetsän reunassa kasvavat vanhat mustamarjaorapihlajat antavat joka syksy viikkojen ajan upean viininpunaisen säväyksen valtatieltä näkyvään maisemaan. Puut erottuvat myös alkukesällä peittyessään hetken ajaksi valkoisiin kukkiin. Talvella täytyy tulla lähempää tarkastelemaan lukemattomiksi pikkuoksiksi haaroittuvaa mutkaista latvusta.

Pohjois-Amerikan länsiosista muiden jättiläispuiden seurasta kotoisin oleva mustamarjaorapihlaja on luontaisesti kaunismuotoinen, leveälatvuksinen pikkupuu tai iso pensas, joka kasvaa mieluusti yksirunkoiseksi. Sitä on käytetty aitakasvinakin, mutta se ei siinä osassa ole parhaimmillaan. Vanhana puu kehittyy tietynlaisen känkkyräisyytensä kautta veistokselliseksi. Kestävyys riittää sekä Etelä- että Keski-Suomeen.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Mustamarjaorapihlaja
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Crataegus
Laji: 
douglasii
Koko: 
7–12 m.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikan länsiosat.
Kuvaus: 
Leveälatvuksinen pikkupuu tai iso pensas. Lyhyet orat, leveänsoikeat lehdet ja ruotien kannoissa pienet, varhain karisevat korvakkeet. Upea, kirkkaanpunainen syysväri ja kiiltävänmustat marjat.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen paikka, vaatimaton kasvupaikan suhteen. Menestyy myös savi- ja hiekkamailla.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–VI.

Soldanella montana - metsäalppikello

Soldanella montana eli alppikello

Soma pikkuinen metsäalppikello on kotoisin vuoristosta, mutta kyllä se viihtyy tasamaallakin. Tärkein edellytys on riittävä varjo. Metsäalppikellon lehdet ovat munuaismaisia, melko paksuja ja jäykkiä ja ne säilyvät talven yli vihreinä. Havupuut ovat parhaita suojan antajia, etenkin keväällä kun lehtipuissa ei vielä ole lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Auringossa alppikellon lehdet vaalenevat ja niihin voi jopa tulla ruskeita, kuivia laikkuja.

Puolipyöreästä lehtituppaasta nousevat alkukesällä kukkavarret, joissa on violetinsinisiä, nuokkuvia, ripsureunaisia kellokukkia. Siemenvaiheessa kukkavarsien pituus on kaksinkertainen, jotta tuuli ravistelisi siemeniä etäämmäs emokasveista. Myös jotkut pienet maaeläimet näyttävät kuljettavan siemeniä, koska uusia taimia voi ilmaantua kauaskin. Mustilassakin on huomattu, että Pohjoisrinteellä kasvavat alppikellot ovat hiljalleen runsastuneet. Makedonianmäntymetsikössä (Pinus peuce) alppikellokasvusto on sen sijaan pysynyt melko saman laajuisena. Menestymisero voi selittyä alkuperäerolla, sillä Pohjoisrinteen alppikellot ovat melko nuorta perua 1990-luvulta, kasviharrastaja Kaj Frimanin matkoillaan keräämistä ja Mustilaan kylvämistä siemenistä. Useasti on Mustilassa saatu havaita, että oikeasta ilmastosta kerätty luonnonkanta menestyy länsieurooppalaisia perinteisiä puutarhakantoja paremmin.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Metsäalppikello
Heimo: 
Primulaceae
Suku: 
Soldanella
Laji: 
montana
Koko: 
15 cm perenna.
Kotipaikka: 
Keski-Euroopan vuoristoalueet.
Kuvaus: 
Tumman vihreä, puolipyöreistä ainavihannista lehdistä muodostuva tupas, jonka ylle kohoavat lilaan vivahtavat siniset kellomaiset, ripsureunaiset kukat.
Kasvupaikka: 
Varjo, tuore, humuspitoinen metsämaa.
Menestyminen: 
Talvehtii lumen suojassa ainakin Etelä-Suomessa. Alkuperällä lienee merkitystä viihtymiselle Suomen oloissa.

Vipuvoimaa EU:lta    AEKR        elykeskus_vari_fin

Syndicate content