Pohjoisrinne

Nuorta douglaskuusta luullaan usein pihdaksi (Abies), koska rungon kuori on sileä ja neulaset tuntuvat pehmeiltä. Douglaskuusen silmut ovat kuitenkin pitkiä, ruskeita ja teräväkärkisiä, kun taas pihtojen silmut ovat pyöreitä. Ehkä nopeimmin douglaskuusen tunnistaa kävyistä. Puun kotiseudulla kerrotaan tarinaa suuresta intiaanipäälliköstä, joka mietiskeli puun juurella ja jota hiiret häiritsivät. Päällikkö ärähti niille kerran ja sitten vielä voimallisemmin. Hiiret pelästyivät ja piiloutuivat douglaskuusen käpyihin. Siellä ne ovat vieläkin piilossa. Vain hännät ja takajalat näkyvät. Me kutsumme niitä suojussuomuiksi.

Douglaskuusi on sekä kauniin, arvokkaan puutavaransa johdosta että jättimäisenä koristepuuna Mustilan tärkeimpiä havupuita. Parhaimmat puut ovat yli 40 metrin mittaisia eivätkä suinkaan ole vielä lopettaneet kasvuaan. Istutettavan alkuperän suhteen on kuitenkin oltava tarkkana. Rannikkomuoto menehtyy Suomessa koviin pakkasiin, liian mantereiset sisämaamuodot erilaisiin tauteihin. Eteläiset, hopeanharmaat vuoristomuodot taas kasvavat hitaasti eivätkä säily tuuheina kuin avoimilla paikoilla.

Nutkansypressi on pitkine, nuokkuvine oksineen ja riippuvine pikkuoksineen Välimerensypressin (Cupressus sempervirens) täysi vastakohta. Tuuhea sinivihreä lehvästö peittää lähes kokonaan kauniin kanelinruskean, pitkinä säikeinä pinnastaan repeilevän koristeellisen rungon. Kuumina päivinä nutkansypresseistä löyhähtää väkevä, lyijykynämäinen tuoksu.

Nutkansypressi kasvaa vuoristopuuna Pohjois-Amerikan länsirannikon tuntumassa. Parhailla kasvupaikoillaan se voi kasvaa jopa 40-metriseksi ja saavuttaa yli 1000 vuoden iän. Sadan viime vuoden kuluessa nutkansypressi on ilmeisesti kärsinyt ilmastonmuutoksesta ja puita on kuollut hälyttävissä määrin sen kotiseudulla.

Eurooppaan nutkansypressi on tuotu 1800-luvun puolivälissä. Nutkansypressistä on nykyisin kaupan kymmenkunta muoto- ja värimuunnosta lajikkeiksi nimettyinä. Nutkansypressi on sypresseistä kestävimpiä ja sitä viljellään hyvin harvinaisena eteläisessä Suomessa. Mustilassa se on jo menestymisalueensa äärirajoilla. Edullisella kasvupaikalla osa puista on kehittynyt puumaisiksi toisten jäädessä pensaiksi. Isoistakin puista näkee, miten ne ovat menettäneet neulasensa lumenpinnan yläpuolelta vajaan metrin matkalta kaikkein kylmimpinä talvina.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen nutkansypressistä on tullut kasvisystematiikan kuuma peruna, ja se on vaihtanut sukua useaan otteeseen päätyen viimeisimmän (2009) tulkinnan mukaan aitojen sypressien sukuun (Cupressus). (lisätietoja http://www.mapress.com/phytotaxa/content/2011/f/pt00019p070.pdf). 

Virginianpihta kasvaa hajanaisina esiintyminä Appalakkien vuoristossa Pohjois-Amerikan itäosissa 1600–2000 metrin korkeudella. Ylimmillään se esiintyy puhtaina metsinä, alempana sekametsissä useimmiten punakuusen (Picea rubens) kanssa. Alueelle on tyypillistä melko kostea, usein myös sumuinen ilmasto. Appalakkien ylärinteiden puusto lienee kylmemmän ilmastojakson jäänne samaan tapaan kuin koreanpihdan (Abies koreana) harvat esiintymät Etelä-Korean vuoristoissa.

Virginianpihta muistuttaa palsamipihtaa (A. balsamea). Eräät tutkijat pitävätkin sitä palsamipihdan alalajina tai muunnoksena. Neulaset ovat samaan tapaan kauniisti jakauksessa mutta lyhyemmät kuin palsamipihdalla. Kävyissä erottavana tuntomerkkinä ovat pitkät käpysuomujen välistä esiinpistävät taaskäänteiset suojussuomut. Virginianpihta on palsamipihtaa pienempi ja hidaskasvuisempi. Kauniin säännöllisen muotonsa takia virginianpihta on itäisessä USA:ssa runsaasti viljelty joulukuusipuu.

Virginianpihdan luontaiset kasvupaikat ovat epätavallisen happamia (pH 3,5-4,2). On vaikea sanoa, asettaako tämä erityisiä vaatimuksia kasvualustalle Suomessa, sillä virginianpihdasta on meillä hyvin vähän kokemuksia. Ensimmäiset kokeilut Mustilassa ovat menestyneet aika surkeasti, mutta vuonna 2000 istutettu Roan Mountainin alkuperä sen sijaan on pärjännyt erinomaisesti.