Alppiruusulaakso

Punamarjakanukka on iso pensas tai monirunkoinen puu ja kotoisin Keski- ja Etelä-Euroopasta sekä Vähä-Aasian ja Kaukasuksen alueelta. Se on ikivanha, jo roomalaisten viljelemä koristepuu ja monikäyttöinen hyötykasvi. Varhain keväällä ennen lehtiä puhkeavat keltaiset kukat ovat tärkeitä mehiläisille, syksyllä kypsyvistä punaisista marjoista tehdään terveellisiä ja herkullisia säilykkeitä, ja marjojen sisällä olevista isoista siemenistä voidaan puristaa korkealaatuista öljyä. Puuaines on kovaa ja niin tiheää, ettei se kellu vedessä, ja sitä on käytetty työkalujen valmistamiseen.

Suomessa punamarjakanukkaa on jostain syystä harvoin edes kokeiltu, vaikka sillä on meitä ympäröivissä maissa satojen vuosien viljelyhistoria. Mustilassa kasvaa yksi ainoa vanha pensas Alppiruusulaakson pohjoisreunalla. Se ja muutamat nuoremmat istutukset ovat kuitenkin menestyneet hyvin. Ne ovat toistaiseksi jääneet pienikokoisiksi, ja kauneimmillaan ne ovat kukkiessaan varhain keväällä, yleensä jo toukokuun alussa.

Nykyisin merkittävää punamarjakanukan jalostustyötä tehdään mm. Itävallassa, Latviassa ja Puolassa, josta koeaineistoa on saatu myös Mustilaan. Mahdollisuudet saada siitä uusi monikäyttökasvi ainakin eteläisimpään Suomeen ovat varteenotettavat, kunhan ensin löydetään meille sopivimmat lisäyslähteet ja lajikkeet.

Turkinpähkinä kasvaa kotimaisesta pähkinäpensaasta poiketen isoksi, yksirunkoiseksi ja latvukseltaan säännöllisen kartiomaiseksi puuksi. Kaarna on kauniin korkkimainen ja korkkia muodostuu myös oksiin, jotka kesällä kuitenkin jäävät tuuhean, kauniin peittävän lehdistön alle. Syksyllä kypsyvät syötävät mutta kovin pienet pähkinät ovat tiiviinä 3–8 pähkinän rykelmänä, jokainen kapealiuskaisen suojuksen ympäröimänä.

Turkinpähkinä on kotoisin Kaakkois-Euroopasta ja Länsi-Aasiasta. Se kasvaa luontaisena tuoreissa, runsasravinteisissa, varjoisissa sekametsissä ja myös vuoristossa yli 1000 metrin korkeudella. Koska se kestää myös kaupunkien ilmansaasteita, sitä käytetään koristepuuna Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Myös Lounais-Suomessa se näyttää menestyvän, ja Mustilassakin turkinpähkinä on alkutotuttelun jälkeen viihtynyt toistaiseksi hyvin.

Tuhkapensaat ovat ruusukasvien (Rosaceae) heimon laaja ja kirjava, noin 300 lajin suku pohjoisella pallonpuoliskolla. Suku koostuu lehtensä varistavista ja eriasteisesti ainavihannista lajeista, joista matalimmat ryömivät alle 30-sentttisinä juurtuen versoistaan ja puumaiset kohottavat latvansa jopa 15 metrin korkeuteen. Suomessa esiintyy luonnonvaraisena yksi laji: kallio- eli pohjolantuhkapensas (C. scandinavicus).

Keski-Aasiasta kotoisin oleva kiiltotuhkapensas on meillä yleisimmin kasvatettu tuhkapensas. 1960- ja 1970-luvuilla se oli toiseksi eniten viljelty aita- ja koristepensas. Oksisto haarautuu tiheästi, ja pensaasta voi kasvattaa erinomaisen leikatun aidan. Jalonnettuna kotipihlajan (Sorbus aucuparia) tai orapihlajan (Crataegus) korkealle perusrungolle siitä kehittyy kaunis pikkupuu.

Mustilassa kiiltotuhkapensas viihtyy monenlaisilla paikoilla. Etelärinteen ja Alppiruusulaakson luoteisosan pensaiden oksat kaareutuvat kauniisti, ja parhaimmillaan ne ovat kiiltävien, pienten lehtien loistaessa punaisessa syysvärityksessä. Oma koristearvonsa on myös munanmuotoisilla, kiiltävänmustilla, syömäkelvottomilla marjoilla. Niiden myrkyllisyydestä on joskus keskusteltu, mutta myrkytyksiä ei liene todettu.