Juhlapaikka

Kevätkello eli kevätlumipisara on keväinen sipulikasvi, joka muistuttaa lumikelloja (Galanthus). Sen kasvutapa on kuitenkin lumikelloja rotevampi. Se kukkii varhain keväällä heti lumen sulamisen jälkeen tai jopa sulavan hangen läpi, kellomaisin ja heikosti tuoksuvin, valkoisin kukin, joissa on terälehtien päässä keltaiset (L. vernum var. carpathicum) tai vihreät (L. vernum var. vernum) täplät.

Kasvia voi olla vaikea saada puutarhassa pärjäämään, mutta kun sille löytyy hyvä paikka, se muodostaa ison tuppaan ja alkaa hiljalleen levittäytyä. Mustilassa kevätkelloja nousee maasta laajoina kasvustoina esimerkiksi Juhlapaikan ja Etelärinteen välissä lehtikuusten alla ja puron varressa. Myös Alppiruusulaaksossa ne viihtyvät. Ne ilmeisen mielellään kasvavat paikassa, jossa riittää kevätkosteutta, mutta joka kuivahtaa kesällä. Sipulit istutetaan aikaisin syksyllä, koska ne eivät kestä pitkää varastointia.

Jo tieteellisestä nimestä (F. kamtschatica) voi päätellä, että jättimesiangervoa kasvaa luonnonvaraisena ainakin Kamtšatkalla. Suomalainen nimi puolestaan viittaa yhtäläisyyteen meillä luonnonvaraisen mesiangervon (F. ulmaria) kanssa. Niiden kukinnot ovatkin samantapaiset, mutta jättimesiangervo kasvaa aivan toiseen kokoluokkaan.

Jos puutarhaan halutaan suurperennoja, tässä on hyvä ehdokas. Juurakko kasvaa laajuutta, mutta ei kovin nopeasti; kannattaa aloittaa istutus muutamalla taimella ja jättää istutusväliksi vähintään puoli metriä. Monenlaiset kasvupaikat ovat jättimesiangervolle mahdollisia, mutta komeaan kasvuun tarvitaan riittävästi kosteutta.

Mustilassa jättimesiangervoa kasvaa sekä auringossa Juhlapaikalla että puolivarjossa Alppiruusulaaksossa, ojan varrella. Kumpikin kasvusto viihtyy hyvin. Komeat lehdet saavat syksyllä keltaisen syysvärityksen.

Jalokiurunkannus kuuluu siihen vanhaan perennalajistoon, joka kukoisti kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Mustilan kartanon puistostakin sitä löytyy, ja myös arboretumin Juhlapaikalta ja Atsalearinteeltä. Nykyään sitä on paitsi puutarhoissa, myös viljelykarkulaisena lehtomaisilla paikoilla vanhojen asuinpaikkojen ympäristössä. Muurahaiset levittävät jalokiurunkannusta tehokkaasti hyödyntäessään ravinnokseen siemenessä kiinni olevan rasvalisäkkeen.

Suomen jalokiurunkannusten jäljet johtavat Ruotsiin, Carl von Linnén Hammarbyn tilalle. Linné oli nähnyt piirroksen Siperiasta peräisin olevasta särkyneestäsydämestä (Lamprocapnos spectabilis) ja hän pyysi suomalaista oppilastaan Erik Laxmannia lähettämään siitä hänelle siemeniä. Vuonna 1765 siemenlähetys Ob-joen laaksosta saapui, mutta näistä siemenistä kasvoi jalokiurunkannusta eikä särkynyttäsydäntä, jota Linné ei pettymyksekseen koskaan ehtinyt nähdä.

Jalokiurunkannus on komeimmillaan alkukesästä, etenkin kukkiessaan toukokuussa, jolloin sinivihreä lehdistö on vielä voimissaan. Kukat ovat keltaisia ja niissä on ruskea täplä. Kun siemenet alkavat valmistua, alkaa jalokiurunkannus myös kuihtua ja kesän edetessä se täysin katoaa. Se soveltuu loppukesällä kukoistavien kasvien seuraan, jotka jalokiurunkannuksen hävittyä valtaavat kasvutilan.