Skip to main content

Picea

Picea sitchensis - sitkankuusi

Alaskan rannikoilta Kaliforniaan kasvavalla sitkankuusella on monia, yllättäviäkin ansioita. Harva tietää, että sitkankuusesta tehtiin yksi maailman suurimmista lentokoneista, Howard Hughesin jättimäinen Spruce Goose, ja samasta puusta valmistettujen Mosquito-lentokoneiden avulla voitettiin muun muassa taistelu Englannista toisessa maailmansodassa.

Kautta aikojen tätä majesteettista havupuuta ovat hyödyntäneet niin ihmiset kuin moninainen eläin- ja kasvikuntakin. Kun Tyynenmeren myrskyt lopulta kaatavat kenties satoja vuosia vanhan, jopa 90-metrisen puun, tarjoaa se kuoltuaankin oivallisen elinympäristön monille lajeille, ja uusi sitkankuusien sukupolvi alkaa kasvaa kaatuneen puun lahoavan rungon päällä.

Sitkankuusi levittäytyi jääkausien aikana Aasian mantereelta Pohjois-Amerikkaan tuolloin kuivillaan olleen Beringin salmen yli. Puu ei kuitenkaan ole kyennyt kiipeämään Kalliovuorten yli, sillä se on täysin riippuvainen Tyynenmeren tuomasta kosteudesta, joka tiivistyy massiivisen puun neulasistoon ja tippuu maan pinnassa kasvavan juuriston ulottuville. Skotlannissa ja muualla Euroopassa laajalti istutettu sitkankuusi on meillä osoittautunut talvenaraksi. Vain aivan lounaisrannikolla ja saaristossa lajin voi odottaa tulevan jotenkin toimeen. Mustilassa vanhoista, ennen sotia istutetuista puista vain yksi on enää jäljellä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Sitkankuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
sitchensis
Koko: 
Suomessa täysikokoisena 10–25 m. Luonnossa jopa 90 metriä.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikan länsirannikko Alaskasta Kaliforniaan.
Kuvaus: 
Nopeakasvuinen ja varttuneena harva- ja leveäoksainen havupuu, jonka teräväkärkiset neulaset ovat päältä vihreät, alta valkojuovaiset.
Kasvupaikka: 
Tuore, runsasravinteinen, puolivarjoinen kasvupaikka suojassa kevätahavalta.
Menestyminen: 
Vyöhyke I (II). Riippuu alkuperästä.

Picea pungens - okakuusi

picea_pungens_glauca_jreinikainen.jpg

Okakuusi kasvaa luontaisesti Pohjois-Amerikassa eteläisessä Kalliovuoristossa 1800–3400 metrin korkeudessa muun muassa douglaskuusen (Pseudotsuga menziesii), engelmanninkuusen (P. engelmannii) ja lännenpihdan (Abies lasiocarpa) kanssa. Sen kasvupaikkoina ovat valoisat vuoristometsät, ja se viihtyy hyvin myös kuivahkoilla mailla. Syväjuurisena se on hyvin myrskynkestävä. Monin paikoin neulasissa näkyy voimakkaana eteläisten vuoristoseutujen havupuille ominainen siniharmaa vahapeite.

Okakuusen kasvutapa on tuuhea ja säännöllisen kartiomainen. Latvus on varsinkin nuorena kauniin kerroksellinen. Puu on vankkahaarainen ja oksat ovat vaakasuoria. Hyvä tuntomerkki ovat erityisen jäykät ja neulanterävät neulaset, jotka ovat pitkähköjä, käyristyneitä ja siirottavat ilman selkeää jakausta sivuille ja ylös. Neulasten väri vaihtelee vihreästä harmaanvihreään ja sinertävään.

Suomessa okakuusi ränsistyy metsään istutettuna nopeasti valonpuutteeseen, mutta puistoissa ja puutarhoissa se menestyy erinomaisesti. Hopeakuusena tunnettu siniharmaa värimuoto (f. glauca) on Etelä- ja Keski-Suomen käytetyimpiä koristehavupuita. Okakuusesta on myös kasvatettu lukuisia kasvumuodoltaan ja neulasten väritykseltään poikkeavia lajikkeita.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Okakuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
pungens
Koko: 
Suomessa täysikokoisena 10–20 m, kotiseudullaan kookkaampikin.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikan Kalliovuorten eteläosa.
Kuvaus: 
Tuuhea, vankkahaarainen ja säännöllisen kartiomainen. Neulaset ovat tukevia, jäykkiä ja teräviä. Niiden väri vaihtelee harmaanvihreästä sinertävänvihreään.
Kasvupaikka: 
Aurinkoinen, runsasravinteinen, tuore, multava tai hiekka- ja sorapitoinen. Ränsistyy varjossa.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–VI.

Picea omorika - serbiankuusi

picea_omorika_nana_yleiskuva_jsaarinen.jpg

Serbiankuusi kasvaa luontaisena vain hyvin pienellä alueella Bosnian, Serbian ja Montenegron rajaseudulla 1000–1500 metrin korkeudessa. Se on kasvitieteellisesti mielenkiintoinen jäänne jääkautta edeltävältä ajalta, jolloin sitä kasvoi laajoilla alueilla Euroopassa. Sen kasvutapa on hyvin kapea, mistä sen tuntee jo hyvin etäältä. Toinen serbiankuusen erityistuntomerkki ovat sen alapuolelta hopeahohtoiset neulaset, jotka tulevat esiin riippuvien oksien ylöspäin kääntyneissä kärjissä.

Serbiankuusi on Etelä-Suomessa nykyisin yleinen pihojen ja puistoistutusten koristepuu. Se kestää hyvin ilmansaasteita, minkä vuoksi sitä suositaan muun muassa suurtaajamissa ja liikenneväylien varrella. Upeimmillaan se kuitenkin on ryhminä tai tunnelmallisina pieninä metsiköinä, joissa korkeat, kapeat puut yhdessä muodostavat vaikuttavan, goottilaista katedraalia muistuttavan tilan. Edullisilla paikoilla serbiankuusta voi istuttaa puuta tuottaviksi maisemametsiköiksikin, ja viime vuosikymmeninä se on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa joulukuusiviljelyssä.

Mustilan vanhimmat serbiankuusimetsiköt on istutettu vuonna 1914 suoraan Bosniasta vuonna 1907 saaduista siemenistä. Menestyminen on ollut kotimaiseen kuuseen verrattavaa ja elinkaari pitempi kuin useimmilla eksoottisilla kuusilla. Hienoin metsikkö on Kenkäkalliolta länteen lähtevän kävelytien varressa. Serbiankuusta kasvaa myös Alppiruusulaakson länsipuolella, Tammimetsän reunassa ja Arboretumin länsilaidalla Nokkalassa.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Serbiankuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
omorika
Koko: 
Suomessa täysikokoisena 20–30 m.
Kotipaikka: 
Hyvin pieni alue Bosnian, Serbian ja Montenegron rajaseudulla Kaakkois-Euroopassa.
Kuvaus: 
Kapea ja riippuvaoksainen kuusi. Neulaset ovat alta vaaleat, lyhyet ja litteähköt.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo, keski- tai runsasravinteinen, tuore. Kotimaista kuusta herkempi märkyydelle.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–V.

Vipuvoimaa EU:lta    AEKR        elykeskus_vari_fin

Syndicate content